Selviääkö kukaan näin suuresta leikkauksesta?

 

”Istuin kirkon penkissä vaimoni, kirkon suntion vieressä ja kirkon kellot jo kutsuivat väkeä kirkkosaliin. Oman kotikirkkoni messua varten olimme saaneet jälleen kerran yhdessä valmistella pyhän huoneen: Olimme kattaneet ehtoollispöydän ja sytyttäneet kynttilät. Kaikki oli valmista ja sydämemme kyllyydestä pääsimme yhdessä laulamaan alkuvirttä”, Matti Vaalivirta kertoo sunnuntain tunnelmistaan.

Valtava leikkaus

”Kirkon penkissä tunsin kuitenkin sen päivän erilaisuuden: Oli lähdettävä kirkosta heti tuon virren jälkeen. Taksikyyti odotti minua Helsinkiin, Kirurgiseen sairaalaan ja seuraavana päivänä alkaisi valmistautuminen Meilahden sairaalassa suoritettavaan suureen syöpäleikkaukseen. Tiesin, että minua odotti suuri leikkaus, jossa vatsanpeitteeni nyljettäisiin, sisäelimieni pinnoilta höylättäisiin, raastettaisiin ja poltettaisiin rihmamaista kasvainta ja lisäksi elimiä poistettaisiin tarpeen mukaan. Mikäli kaikki syöpäsolukko saataisiin poistettua, suoritettaisiin lopuksi puolentoista tunnin mittainen huuhtelu lämmitetyllä sytostaattiliemellä kirurgien käännellessä sisuskalujani muovisen ikkunan kautta. Minulle oli etukäteen kerrottu kaksi vaihtoehtoa: Mikäli heräisin teho-osastolla, olisi leikkaus onnistunut ja huuhtelu päästy tekemään, mutta mikäli herätys tapahtuisi heräämössä, olisi vain kasvainmassaa poistettu niin paljon kuin mahdollista, mutta sytostaattihoitoa ei enää kannattaisi tehdä.

Olenko rajalla?

Kysyin myöskin rohkeasti ”kolmannesta” vaihtoehdosta, mutta ammatti-ihmiset eivät siihen reagoineet. Itse olin hyvinkin tietoinen siitä, että Luoja on voinut vetää elämäni rajaviivan juuri tuohon leikkaukseen ja tuohon hetkeen. Pelottiko? – Jännitti tietysti, mutta luottavaisin mielin lähdin matkaan. Leikkaussalissa minua olisi hoitamassa 15 huippuammattilaisen tiimi, heidän osaamisensa ja taitonsa taas oli kokonaan kaikkein suurimman kirurgin vallassa. Jumala ohjailisi huomisen päivän kulkua juuri niin, kuin oli osalleni suunnitellut ja niin kuin oli jokaisena elämäni päivänä minua hoitanut.

Esirukoilijoiden suuri määrä

Paljon, paljon tapahtui lyhyessä ajassa! – Suurimpana ja hämmästyttävimpänä ja kaikkein ylimpänä oli nopeasti kokoon saatu valtava esirukoilijoiden määrä! - Läheiset, ystävät, tuttavat ja myös aivan tuntemattomat ihmiset viestivät rukoilevansa puolestamme ja niihin rukouksiin liittyi vielä vahvasti lempivirteni: ”Sinuhun turvaan, Jumala!” - Rukousyhteys tuntui jopa fyysisenä kannatteluna ja joka kerran palatessani virteni puhutteleviin ja voimaa antaviin sanoihin, tunsin liittyväni valtavaan laulavaan kuoroon…

Syöpä saatiin pois!

Leikkaus onnistui, vaikeista komplikaatioista selvittiin ja sittenkin syöpä saatiin pois elimistöstäni. Matka on vielä kesken ja diagnoosista ei ole vielä vuottakaan, mutta minulle on annettu valtava lahja: Jumalan armo ja rakkaus on tullut jälleen kerran todeksi elämässäni! Voin vain liittää käteni yhteen ja lausua kiitosrukouksen ja pyytää, että Jumala välittäisi nämä kiitollisuuden tunteet kaikille niille, jotka ovat minua kannatelleet näin vakavan sairauden matkallani ja rukoilevat yhä puolestani: ”Suot suuriakin suruja, oi Herra, minun maistaa… Et silti ole kaukana, suot päivän uuden paistaa. Näin toivoni ja voimani, uudistat armollasi… Siis riemuitsen ja kiitoksen, tuon pelastuksestasi...”

 

  Sirkka Parkkinen: Jäänkö Taivaaseen – vai palaanko takaisin?

  

 ”Taivaassa havahduin, että tämänhän täytyy olla se oikea Paratiisi ja tiesin, että jos menen sinne, minullekin alkaa aivan uusi elämä! Siellä en tarvitsisi ikävöidä mitään maanpäällistä, eikä siellä ole murhetta, eikä itkua... Tunsin, miten Taivaallinen rakkaus aivan kuin imi puoleensa ja mikä rauha siellä olikaan!”, Sirkka Parkkinen kertoo hämmästyttävästä kokemuksestaan, jossa hänet – Jeesuksen seurassa – vietiin aivan Paratiisiin portille.

Jo lapsesta asti sairastin vaikeaa rasitus- ja allergia-astmaa. Lapsena en tervettä päivää nähnyt ja saatoin saada niin vaikean astmakohtauksen, että olin tukehtumassa ja jo rukoilin, että ota Jumala minut pois, koska en enää jaksa hengittää… Tukehtumisen tunne oli kauhea ja piti vain selvitä siitä hengittämisestä… Lääkekaappi oli täynnä lääkkeitä ja lisäksi lääkärit suosittelivat siedätyshoitoja ja antoivat piikkejä. Lopulta totuin siihen, että olen erilainen lapsi kuin muut. – Mutta kun Jumala paransi astmani ja pystyin taas liikkumaan ja juoksemaan – se oli aivan ihmeellistä! - Niitä kohtauksia ei enää tullutkaan…

Olin vielä nuori, kun rakastuin naapurin poikaan, Anssiin. Häät olivat Voikkaan seuratalolla ja kun lapsemme syntyi, se oli hyvin vaikea synnytys. Luulin, että minut on aivan unohdettu synnytyspöydälle, mutta tarmokas kätilö tuli paikalle ja sai pienen poikamme ulos kohdusta. Pääsin sairaalasta, mutta kotona pala istukasta vielä irtosi ja alkoi aivan valtava verenvuoto! Ambulanssia kiirehdimme, että nyt on tultava nopeasti, koska kaikki paikat ovat täynnä verta… Sairaalan käytävällä verenvuoto jatkui ja tunsin yhtäkkiä, että nyt minusta lähti kaikki voimat. Tapahtui aivan käsittämätöntä, sillä silmänräpäyksessä seisoin mustassa pimeydessä. En uskaltanut ottaa askeltakaan, koska pelkäsin, että putoan alas johonkin tuntemattomaan… Äkkiä huomasin, että vasemmalle puolelleni ilmestyi hyvin kirkas valo ja se vierelläni oleva otti minua kädestä ja lähti viemään eteenpäin. Aloin kuulla uskomattoman kaunista, Taivaallista musiikkia ja ymmärsin, että Jeesus oli vasemmalla puolellani. Menimme valon läpi ja eteeni avautui valtavan iso, vihreä nurmikenttä. Kentän laidalla oli kuin penkki, jossa vanhempi, valkopuinen mies oli odottamassa. Ajattelin, että en tunne tuota miestä, mutta selvästikin hän tunsi minut…

Eteeni avautui myös leveä virta tai joki, ja kauempana näin ikään kuin kaarisillan. Siltaa pitkin lähestyi kaksi mieshenkilöä, joilla oli pitkät valkoiset vaatteet. Ne olivat enkeleitä, jotka kantoivat isoa kirjaa kädessään. Se oli Raamattu ja ne kävivät kaiken aikaa keskustelua siitä Sanasta! - Virran vasemmalla puolella tunnistin ikään kuin ”asuntoja” ja siellä näin paljon ihmisiä. Jokaisella oli valkoiset vaatteet päällään ja kun heitä katselin, tunsin itsekin sitä iloa, riemua ja terveyttä, mitä ihmisissä oli. Ajattelin, että tuon täytyy olla oikein Paratiisi ja tiesin, että jos menen sinne, siellä alkaa minullekin aivan uusi elämä. En tarvitsisi kaivata mitään maanpäällistä, eikä siellä ollut mitään murhetta, ei itkua... Tunsin, miten se taivaallinen rakkaus aivan kuin imi puoleensa ja mikä rauha siellä olikaan!

Olisin ollut niin valmis jäämään sinne, mutta silloin näytettiin elämää eteenpäin ja mitä tapahtuu, kun tulee tieto läheisilleni, että olen poissa heidän luotaan. Ratkaisevinta oli pienen lapseni kohtalo: Miehelläni ei olisi aikaa lapselle ja lapseni joutuisi isovanhemmille ja he väsyisivät ja mieleeni tuli sana heittolapsi. Vasta teini-iässä poikani saisi tietää, että äiti kuoli kun hän syntyi ja poikani alkaisi syyttää itseään äidin kuolemasta. Näin hänestä tulisi Jumala – kielteinen. Yllättäen Jeesus vierelläni sanoi, että valinta onkin minun ja silloin halusin palata lapseni luo… Lähtiessä kysyin, että pääsenkö varmasti takaisin näin ihanaan paikkaan, mutta samassa heräsin osaston sairaalan sängyssä… Pyysin hoitajilta ruokaa, mutta he arvelivat, etten vielä pysty syömään ja olinhan menossa leikkaukseen. Mutta sain suuhuni muutaman lusikallisen ja kun sitä söin, kaikki verentulo lakkasi. Se ruoka ei tietenkään verenvuotoa lopettanut, mutta sillä samalla hetkellä Jeesus teki minut terveeksi!

  

Siellä ei ollutkaan syöpää!

 

”Lääkäri tuli vierelleni kertomaan uutiset: ”Siellä ei ollutkaan syöpää! Lääkärikollegio, neljä lääkäriä on pitänyt kokouksen ja todennut, että syöpää ei löytynytkään, vaikka kaikki näytteet on tutkittu ja koepalat pilkottu niin pieniksi kuin vain voi… Emme osaa selittää tätä… Emme tiedä, miten tämä on mahdollista,” lääkäri hymyillen vahvisti…”, Mirja Rantanen miettii ihmeellistä käännettä elämässään.

Olin hyvin nuori, vasta täyttämässä 18, kun olin Kuusankoskella jo tavannut tulevan mieheni ja menimme naimisiin. Minulle hän oli Jumalan lahja ja tunsin, että hänet annettiin lohdutukseksi, koska lapsena oli niin paljon kärsimystä, vaikka aluksi ajattelinkin, että kunhan vain pääsen kotoa pois. Sain niin hyvän miehen, aivan ihanan miehen! Mutta kun hän sairastui vakavasti, en osannut pelätä syöpää, koska luulin, että syöpäsairaudet on jo voitettu, jos vain ajoissa löydetään. Kuitenkin tuli se hetki, jolloin tiesin, että yhteinen elämämme päättyy. Itkien pyysin miestäni, että kerro Jeesukselle, että ottaa minutkin samaan paikkaan... Hän vain hymyili ja olimme kiitollisia, että saimme olla yhdessä 47 vuotta!

Ärhäkäs syöpä?

Niihin samoihin aikoihin kun 21-vuotias tyttäreni Jenni kuoli, minulta alkoi tulla verta ja kävin lääkärissä. Minut laitettiin tutkimuksiin Helsinkiin ja tuloksena oli, että minulla on tavallista ärhäkkäämpi syöpä. Mietin läheisteni kuolemaa, mietin ”tavallista ärhäkkäämpi syöpä…” - Ja silloin huomasin lehdestä ilmoituksen, että Kouvolan kirkossa on rukousilta ja läksin pyytämään rukousta. Näin sain kertoa vaivani myös Pirkolle. Rukouksen voima tuli, kaaduin sinne lattialle ja sen jälkeen olin rohkeampi, koska pelot olivat poissa ja Jumala oli minua näin vahvistanut. Sain pian kutsun leikkaukseen ja lähdin taas Helsinkiin. Sairaalassa olin neljä päivää ja ennen kuin minut kotiutettiin, lääkäri tuli vierelleni kertomaan kummalliset uutiset: ”Siellä ei ollutkaan syöpää! Emme osaa selittää tätä… Miten tämä on mahdollista…” - Mutta omalle lääkärillenikin sain selittää sen juurta jaksain, miten kävin rukousillassa ja miten siellä minua hoidettiin! Ja miten sain uskoa ja luottaa, että Jeesus syöpäni parantaa!

 

Alli Sairanen: Viimeiset kipulääkkeet otin 23. 10.2013, - ja ne jäivätkin viimeisiksi lääkkeiksi!

  

 ”Vuoden 2014 kesänä tuli täyteen 60 vuotta, kun olemme mieheni Matin kanssa saaneet elää yhteistä elämää. Meidät vihittiin Lappeen kirkossa. Häitämme juhlittiin siten, että ensin pidettiin läksiäiset kotonani ja sitten juhla jatkui Matin suvun kesken”, Alli Sairanen kertoo elämänsä onnellisesta päivästä, joka vieläkin, vuosien perästä on hyvässä muistissa.

Olen aina ollut liikkuva ja liikunnallinen ja kuntoni on pysynyt hyvänä. Nuorena hiihto oli mieliharrastus ja kerran hiihdin kilpaa jopa Suomen mestaruuskisoissa. Kun menin Käsityökouluun, hiihtoharrastus jäi, mutta maatalon tyttärenä jo nuorena olin aina liikkeellä ja paljon työssä mukana. Ja yhdessä, Matin kanssa kaikki työt teimme, vaikkakin Matti pääasiassa hoiti pellot. Kun lehmät oli lypsetty, piti kävellä raskaiden maitotonkkien kanssa alakertaan, koska meillä lehmät oli ylhäällä. Kerran kävi niin, että lehmä kääntyi nopeasti, minä kaaduin ja siinä meni polven kierukka rikki.

Työ kuormittaa

En tiedä, johtuuko raskaasta työstä, mutta lonkkani alkoivat kipeytyä. Lonkat leikattiin ja nivelet vaihdettiin, mutta jonkun ajan kuluttua särkyä alkoi tulla takaisin. Lääkäri sanoi kuitenkin, että on liian kivuliasta laittaa enää mitään uutta niveltä, vaikka särky oli jo pysyvää, enkä enää pärjännyt mitenkään ilman säännöllistä, vahvaa kipulääkettä. Sain tietää, että Sammonlahden kirkossa oli 24. lokakuuta rukousilta ja kirkossa sain valittaa Pirkolle kovia kipujani. Kerroin hänelle, että edellisenä päivänä olin ottanut lääkkeet niin, että pystyin tulemaan kirkkoon. Ne lääkkeet, 23. lokakuuta 2013 jäivät viimeisiksi lääkkeiksi! Kipu hellitti heti rukouksen aikana ja jo muutamassa päivässä sain nähdä, että ne olivat hävinneet kokonaan! Ja mitään kipulääkettä en ole sen jälkeen tarvinnut! Pisimmät lenkit ovat seitsemän kilometriä, eikä mitään kipua tule kuntoillessani ja ulkoillessani tai marjastaessa. Myös kasvimaan työt olen kestänyt hyvin.

Ilo ja rakkaus tulevat ylhäältä! Ei se tule tekemällä tehtynä! Ja suurin ilo meille – kaiken ikäisenä – on se, että Jumalalla on kaikki valta sekä Taivaassa että maan päällä! Siksi sydämeni ilossa usein laulan ja kiitän Jumalaa: ”Onneni on olla, Herraa lähellä, turvata voin yksin Jumalaan. Onneni on olla, Herraa lähellä, tahdon laulaa hänen teoistaan… ”

  

Reino Malinen: Nousin pyörätuolivuosien jälkeen kävelemään!

  

”Käsittämätön hetki: - Kävelin! Ja jalat taas kantoivat! Vieläkin, kun olen liikkeellä, ihmiset tunnistavat, kuka olen! He muistavat, miten pitkään vaimoni Taimi joutui kuljettamaan minua pyörätuolilla. Ja monet, monet ovat vakuuttaneet, että olen ollut heille uskon vahvistajana ja vahvana esimerkkinä parantumisesta: Kun olen parantunut pyörätuolista kävelemään, hekin uskovat, että parantumista voi tapahtua heidänkin kohdallaan”, Reino Malinen vakuuttaa juuri, kun on taas päivälenkiltään hikisenä palannut.”

Oman kodein rakentaminen ja metsästysharrastukseni piti fyysistä kuntoa yllä, sillä olin paljon liikkeellä ja vaelsin metsissä. Mutta kun selkäni loppui, se loppui… Selkäydinkanavassa oli välilevytyrä ja selkäydinkanava oli lopulta lähes tukossa. Kovien kipujen takia minut vietiin sairaalaan, ja samalla reissulla tehtiin myös leikkaus. Sen ensimmäisen leikkauksen jälkeen olin kaksi kuukautta työssä, mutta pian kipu alkoi uudelleen. Tuli taas uudet pullistumat ja pahat kivut - ja taas selkää leikattiin. Leikkauksen jälkeen yritin kovasti kuntoilla, mutta lenkillä jäin matkan varrelle ja sieltä minut vietiin taas sairaalaan. Näissä leikkauksissa oli omat riskinsä ja ongelmansa: Erään kerran puudutusaineet menivät vereen, mutta kaikkea yritettiin! Selkään tehtiin koejäykistykset ja aluksi se toimi, mutta olin jo saanut niin pahan hermostovaurion, että näin ajauduin pyörätuoliin. Selkääni leikattiin yhteensä viisi kertaa.

Selkävaivojeni ja sairauksien aikana avioliittoomme tuli jonkinlaista ylihuolehtimista: Kun Taimi meni edes kaupalle, hän järjesti aina tänne jonkun seuraksi ja vielä lähtiessään epäilikin: Pärjäätkö sinä? Ymmärsin, miten helposti pyörätuolilla liikkuva pelkää lähteä liikkeelle ja totta olikin: Jokainen retki missä olimme mukana, oli oma kysymyksensä ja vaati omat valmistelunsa. Liikkumiseni oli yhteensä seitsemän ja puoli vuotta pyörätuolin varassa…

Pysyvä ilo

Se rukousilta on jäänyt pysyvästi mieleeni: Kun istuin kirkossa pyörätuolissani, Pirkko huomasi minut, tuli rukoilemaan ja aloin siinä kertoa Pirkolle vaivoistani: Hänkin ihmetteli, miten jalka oli vääntynyt lähes lattiaa kohden - ”Onpa pahaksi päässyt”, Pirkko ihmetteli. Seuraavana aamuna, kun heräsin, jalka oli täysin suora ja normaalissa asennossa. Sen ”uuden” jalan ja sen uuden selän kanssa lähdin kävelemään ja siitä asti olen liikkeellä ollut! Ja aivan uutena miehenä myös muuta parantumista tapahtui samalla rukouksella: Epilepsia on kokonaan pysynyt poissa, eikä yhtään kohtausta ole sen jälkeen tullut! Olen todellakin aivan uusi mies ja sitä toivoa - miten haluankaan herättää toivoa jokaisessa sairaassa!

Käveleminen, liikkuminen ja parantuminen antoivat niin valtavan uskon rukouksen voimaan ja parantumiseni on ollut monille se uskon seimen, joka on heidän kohdallaan puhjennut kasvuun.

 

Anja Kuitunen: Saan sanoja Jumalalta!

 

 ”Juhannuksen jälkeen 2009 jouduin yllättäen auton tönäisemäksi. Selkääni sattui kovasti ja kivun keskellä ensimmäinen ajatukseni oli: ”Jeesus auta, en selviä yksin!” Minut vietiin Mikkelin Keskussairaalaan, josta tutkimusten ja lääkityksen jälkeen pääsin kotiin opettelemaan aivan uusia asioita. Liikkuminen oli aluksi hyvin hankalaa ja olin vaipumassa epätoivon partaalle. Mutta kaiken tämän keskellä Jumala vahvistikin uskoani: Aloin tuntea riippuvuutta Jumalasta”, kertoo mikkeliläinen Anja Kuitunen.

Paranemisihmeeni! Huomasin lehdestä, että Pirkon rukousilta on Jyväskylässä. Päätin kipuineni yrittää sinne, koska olin usein ennenkin käynyt hänen rukousilloissaan. Olin myös kirjoitellut hänelle itseni ja läheisteni puolesta jo kauan aikaa ja monia kertoja. Pirkon rukoillessa Jumalan Pyhä Henki kosketti minua ja lämmin virtaus ja hyvä olo valtasi kehoni ja puhuin kielillä. Siinä kirkon lattialla maatessani avustajat auttoivat minut ylös ja varovasti tunnustelin itseäni... En enää tuntenut kipua selässä ja askeleenikin oli kevyt. Menin kirkon penkille ja sydämestä tuleva kiitos valui poskille suolaisina kyynelinä. Myös ystäväni ihmettelivät parantumistani! Mitä lähemmäs Jumalaa olen saanut kasvaa, sen arvokkaammaksi olen kokenut elämäni. Turhuus ja hömpötykset karisevat aivan kuin itsestään, mutta hengellinen, sisäinen puoli vahvistuu. Sen saa aikaan Jumala ja Jeesus Kristus Pyhän Henkensä kautta. Auto-onnettomuus. Tätä apua taas tarvitsin, kun karkauspäivänä 2012 jouduin jälleen auto-onnettomuuteen. Toinen ajoneuvo tuli risteyksessä päällemme juuri sille puolen autoa, jossa istuin. Taas pyysin Jeesusta aivan ääneen huutaen auttamaan! Automme ovi oli ihan kasassa ja minä loukussa vapisevana siinä kuin haavan lehti. Ambulanssimiehet saapuivat paikalle ja onnistuivat irrottamaan minut. Taas alkoi matka Keskussairaalaan. Rukoilin ja rukoilin, koska kovat kivut lisääntymistään lisääntyivät. Kun lopulta pystyin, soitin muutamalle uskonystävälleni ja pyysin: ”Rukoilkaa! Olen ollut jälleen kolarissa.” Ja Jumala vastasi: Kivut otettiin pois noin kymmenessä minuutissa. Kiitollisuus ja rauha valtasivat sydämeni ja tuli taivaallinen olo. Aloin rukoilla myös niiden potilaiden puolesta, jotka ympärilläni valittivat vaivojaan. Minä, joka olin ehkä kaikkein vaikeimmin vammautunut, olinkin tyytyväisin potilas! Lääkäri tuli neljän tunnin kuluttua kyselemään vointiani, jonka jälkeen minut vietiin kuvauksiin. Kerroin hoitajille rukouksen voimasta ja Jumalan läsnäolosta. Jumala näki mitä tarvitsin ja antoi sen avun. 

 

Tuula Koskela: Käsi parantui profetian kanssa!

 

”Vaikka mieheni on ollut huonommassa kunnossa, nautimme suunnattomasti, kun olemme päässeet vierailulle omalle saarellemme Kotkan Matalakariin. Jo parikymmentä vuotta sitten, kun olimme veneellä liikkeellä haaveilimme mökistä ja omasta paikasta saariston luonnon keskellä. Mökillämme vesi on se pääelementti ja aika kuluu ohi kulkevia veneitä tai lintuja seuratessa, vähän kalastaessa ja herkullista ateriaa valmistellessa: Siis paistettuja ahvenia, keitettyjä perunoita ja vihanneksia ”, kotkalainen Tuula Koskela iloisena kertoo. Jäätynyt olkapää. Olen niin monta kertaa nähnyt Jumalan parantavan rukouksen kautta. Oma vahva parantumiskokemukseni tuli siitä, että olkapääni oli ollut kipeänä useita kuukausia. Kipu oli todella pahana, eikä kättä voinut liikuttaa - ei taaksepäin eikä eteenpäin. Ääneen oikein kiljahdin, jos vähänkin sitä liikutin. Tämän käden kanssa olin Pirkon rukousillassa Haminan kirkossa. Yhteisessä rukouksessa sieltä alttarilta Pirkko sai tiedon sanat, että paikalla on joku, jolla on hyvin kipeä jäätynyt olkapää. Se sana tuli täysin minua kohti ja samalla koin valtavan Pyhän Hengen läsnäolon! Tiesin, että minähän se olen! - Ja nyt olen saanut niin monille todistaa, että käteni parantui profetian kautta! Uskoin heti parantumiseeni! Parin viikon päästä huomasin, että käsi on jo terve eikä sen koommin vaivaa ole ollut… - Minun uskoni vahvistui ja on siinä, että Jumala parantaa. Yhdessä, joka aamu mieheni Matti kuuntelee kun luen hänellekin vahvistusta: ”Sinun turvasi on Herra, sinun kotisi on korkeimman suojassa. Onnettomuus ei sinuun iske, mikään vitsaus ei uhkaa sinun majaasi. Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen…” (Ps 91:9-12).

 

Oili Alanko: ”Minä en kuole, vaan elän...”

 

”Kaikki tuntui olevan hyvin. Ajattelin, että olen elämäni kunnossa ja olen täysin terve. Mutta kun sunnuntai-iltana otin helmiä kaulaltani, tunsin solisluun kohdalla selvän patin. Lääkärikin piti sitä hyvänlaatuisena, mutta ohutneulanäytettä ottaessaan hän ääneen arveli, että tämä taitaa johtaa kilpirauhaseen. En tiedä, miksi se arvio pelästytti, mutta kauhistuin: Onko se sittenkin syöpää…” vantaalainen Oili Alanko kertoo tutkimustilanteestaan.

Tulin niin vihaiseksi. ”Olin yhtäkkiä aivan shokissa! Olin luvannut sinä samana iltana mennä hengelliseen tilaisuuteen, Tuli-konferenssiin Helsingissä ja kun pääsin perille, muut olivat jo paikalla ja ylistys jo meneillään. Olin kauhuissani ja olin jotenkin kaikesta niin vihainen. Ystäväni Raija Salonen tuli vierelleni ja otti minutkin mukaan ylistämään ja mieliala alkoi helpottua… Kun lääkäri sitten soitti ja sanoi, että voin tulla milloin minulle vain sopii, olin jo aivan varma, että syöpää se on… Näin lääkäri vahvistikin, mutta väitti, että ”me hoidamme sen…”

Vaikka lääkäri oli erikoistunut juuri kilpirauhassyövän leikkauksiin, pelkäsin kuolevani, koska tädillänikin oli leikkauksessa ollut nukutusaineongelmia. Edellisenä iltana ennen leikkausta katsoin tarkemmin Raijan lähettämää korttia. Mitä hän olikaan kirjoittanut? Oli laittanut Psalmin 118:17 ”Minä en kuole, vaan elän ja kerron Herran teoista…” Kun olin lukenut tämän, päästä jalkoihin kulki lämmin tunne, pelko lähti pois ja tunsin, että olen hyvissä käsissä - Jumalan käsissä!

Rukousillassa. Peloista vapautumiseen olen tarvinnut uskovien yhteisiä kokoontumisia, sillä siellä koen, että saan olla yhtä niiden ihmisten kanssa, jotka paikalla ovat. Siellä Pyhä Henki, Jumalan Henki on aina lähellä, koska Hänestä siellä puhutaan. Jo ennen sairastumistani kävimme Arton kanssa säännöllisesti rukousilloissa ja rukouspiirissä. Kaikki ystäväni tulivat rukoilemaan parantumista, ja molemmat koimme sen valtavana vahvistuksena. Raija, Pirkko ja monet, monet ystävät olivat myös sydämestään kiittämässä Jumalaa parantumisestani.

 

Risto Viiperi: ”Kosin vaimoani uudelleen!”

 

 ”Työkseni olen ollut tekemässä avaimet käteen – taloja, muurarina ja kirvesmiehenä ja työn olen itse oppinut kantapään kautta. Panostin aina siihen lopputulokseen ja työn jälkeen.  Huomasin kyllä, että muuratessakin hain ihmisten hyväksyntää ja kehuja - että onpa hyvin tehty ja onpa hyvää jälkeä! Kun tulin uskoon, odotukset ja suhtautuminen muuttuivat: Vasta silloin tuli oikea tapa arvioida vain siltä pohjalta, miten voisin palvella ja auttaa toisia. Niin moni asia kääntyi aivan päälaelleen! - Nyt mietin vain sitä, mitä teen toisten hyväksi,” Kaustisilta kotoisin oleva Risto Viiperi painottaa.

Helposti hermostuu. ”Meitä muurareita on vähän ja työtä alkoi olla liikaa ja työtovereidenkin kanssa alkoi tulla hermostuneeksi. Sitten työmaalla sattui tapaturma ja oikea käteni vääntyi aivan nurinperin. Leikkauksen jälkeenkin jäi kova kipu, enkä enää pystynyt työhön. Näin pääsin irti siitä oravanpyörästä ja Jumala alkoi tuoda eteeni ihmisiä, joita saatoin aivan toisella tavalla palvella. Vaimoni Tuija oli tullut uskoon lukemalla Tapio Nousiaisen kirjaa Vain tämä yksi elämä. Pian huomasin vaimostani, että hän oli löytänyt jotain sellaista, mistä lapsena olin nähnyt seuroissa puhuttavan. Hän halusi myös muuttaa meidän arkeamme ja lähestyi minua uuden rakkauden ja hyvyyden kautta. Itse usein pidin vaimolleni mykkäkoulua. Taivaan kirkkautta. Kerran kävi niin, että yöllä, öisessä näyssä sain nähdä Jeesuksen. Olin aivan unessa, kun Jeesus ilmestyi minulle ja minut aivan kuin ”kannettiin” sinne, missä Jeesus oli! Hän näytti minulle jonkinlaisen hautakammion, jossa oli arkkuja. Jeesus ojensi kätensä niitä kohden, ja hetkessä näin, miten vain osasta arkkuja nousi kuin tähtisadetta Taivasta kohti. Siinä tähtisateessa Hän nosti minua vieläkin ylöspäin, mutta sitten minut palautettiin ja laskettiin alas… Ihmeellinen näky! Silloin Hengessäni tiesin ja koin, että vain osa ihmisistä pelastuu ja ymmärsin, että myös minulta puuttui jotakin… Kosin vaimoani. Isän päivän aattona vuonna 2007 tulin uskoon ja täytyin Pyhällä Hengellä. Kun ystävät rukoilivat puolestani, koin miten valtava voima ja lämpö meni koko ruumiini lävitse ja seuraavana yönä kuulin aivan selvät sanat: ”Olet uusi luomus!” - Tällainen kokemus muutti tämän miehen elämän! Aamulla menin vaimoni eteen, ja kerroin mitä olin yöllä kuullut! Uusi luomus? Aivan uusi luomus! - Polvillani kosin vaimoani uudelleen ja se muutti kerralla yhteisen elämämme. Siihen jäivät ne mykkäkoulut ja nyt me elämme elämämme onnellisinta aikaa! - Vasta silloin, vuonna 2007 aloin lukea Raamattua säännöllisesti ja siinäkin Jumala on paljon opettanut unien kautta. Se on hyvä tapa opettaa minua: Unessa en hangoittele enkä pane vastaan! Siinä ei ole ristiriitaa ja minut viedään tilanteeseen, joka on tuttu ja turvallinen.

  

Martin MacDonald: ”Haluan opettaa, että parantumattomasta syövästä voi parantua!”

 

”Se oli kevät -96, kun huomasin jotakin kummallista jaloissani: Kun lähdin liikkeelle, minun oli vaikea kävellä, koska jalkaterissä ja säärissä oli outoa tunnottomuutta ja se vain lisääntyi. Enää en päässyt edes liikkeelle. Minut otettiin sisään sairaalan tutkimuksiin ja jo seuraavana päivänä, kesäkuun yhdestoista, joka on syntymäpäiväni, minulle kerrottiin, että sairastan syöpää, joka oli jo pitkälle levinnyt”, kertoo Suomessa asuva, mutta Amerikassa, Minnesotassa syntynyt Martin MacDonald.

Mikä oli syynä sairastumiseen? Lääkärit arvioivat, ettei ollut mitään mahdollisuutta selvittää, miksi olin sairastunut myeloma-syöpään, enkä voinut jäädä murehtimaan, mistä sairauteni johtui. Aloin keskittyä parantumiseen, ja kun kerroin sairaudestani muille, ihmiset katsoivat minua hyvin surullisesti, mutta itse en pystynyt mitenkään lohduttamaan heitä. En edes halunnut mennä mukaan siihen suruun! Mutta syöpä oli jo ehtinyt levitä pitkälle, ja lääkäri kertoi omana arvionaan, että tällaisista potilaista vain yksi kymmenestä voi selvitä pitempään hengissä. Miten hoitoa aloitettiin? Lääkäri, joka oli vahvistanut lääketieteellisesti parantumattoman syöpäni, kuitenkin ehdotti, että hän voisi yrittää leikata selkääni. Leikkaus saattaisi korjata selkärankaa niiltä osin, missä syöpä painoi hermoja ja oli estämässä sen, etten enää pystynyt askeltakaan kävelemään. Mutta hän myös varoitti, että leikkaus voi johtaa pysyvään halvaantumiseen. Sanoin rohkeasti, että antaa mennä vaan ja leikkaus onnistui niin, että pystyin sen jälkeen taas uimaankin. Menetänkö jalkani? Yritin vahvistaa selkääni uimalla, mutta koska jalkaan oli asetettu katetri ja olin samanaikaisesti sädehoidoissa, se alue, jossa katetri oli, tulehtui pahasti ja vasempaan jalkaani tuli krooninen tulehdus. Jalkaa leikattiin monta kertaa ja sain lisäksi puoleksi vuodeksi antibiootteja. Lääkärini sanoi, että ellei haava umpeudu, he aikovat leikata vasemman jalkani poikki polven alapuolelta. Näin hän sanoi: Jalka poikki… Lääkäri oli neuvonut, miten siihen vuotavaan haavaan vaihdetaan siteitä, mutta siinä tilanteessa taaskin jouduin ja päätin luottaa, että Jeesus parantaa minut. Ja käsittämätöntä! Viikon kuluessa parantumaton haava oli Jeesuksen avulla umpeutunut ja parantunut. En enää epäillyt. Tein sen päätöksen, että luotan Jeesukseen: Päätin joka päivä uskoa, että olen parantunut Jeesuksen veren voimalla! Jeesus ristiinnaulittiin meidän tähtemme ja Hän vapautti meidät sekä synneistämme että sairauksistamme ja kivuistamme. Se, mitä tarvitsemme, on usko siihen, mitä Hän on luvannut. Sain rauhan ja Jeesuksen antaman rakkauden! Sain myös jokaiseen päivääni todellisen lohdutuksen, että olen parantunut Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajani avulla.

Marketta Asikainen: "Sairauteni paranivat ja sukukiroukset murentuivat"

Leikkausta ei tarvittukaan. Sovittuun jalkaleikkaukseeni oli vajaa kaksi viikkoa aikaa, kun menin Pirkon rukousiltaan. Muutama päivä esirukouksen jälkeen kävin sairaalaan hoitajan vastaanotolla, kun huomasin vaivani hävinneen. Sanoin, että Herra, minun Ylilääkärini, paransi rukouksen kautta jalkani. Myös lääkäri totesi paranemiseni ja operointiaikani voitiin antaa sellaiselle, joka tarvitsi kirurgin apua. Kiitin Jumalaa, koska samassa rukousillassa parani myös tyttäreni 12-vuotias poika astmasta. Olen soittanut Tv7:n suoraan lähetykseen ja pyytänyt rukousapua perheeni, lasteni ja lastenlapsieni puolesta. Poikani pojan, 5-vuotiaan Teemun, niskassa olevasta patista ei löytynyt neulanäytteessä syöpäsoluja, vaikka siitä oli vahvat epäilyt. Patti on edelleen olemassa, mutta uskon, että sekin sulaa pois. Teemu on saanut aiemminkin apua rukouksen kautta. Neljävuotiaana hänen maitoallergiansa parani. Rukoukseni on parantavaa rukousta. Olen rohkaistunut rukoilemaan myös omassa rukouskammiossani. Vähitellen minulta on hävinnyt astma ja kakkostyypin diabetes. Kilpirauhaseni vajaatoiminta on korjaantunut. En enää myöskään tarvitse kolesterolilääkkeitä. Ja selkänikin parani jo vuosia sitten! Vaikka sairauksia on tullut, tiedostan vahvasti että olen Jumalan lapsi ja Jeesus Kristus on minun Pääni. Jokainen parantuminen innostaa kiittämään  ja ylistämään Jumalaa: ”Sinä osoitat minulle elämän tien. Minä saan nähdä sinun kasvosi, sinä täytät minut ilolla” (Apt 2:28). 

 

Anja Hynynen: Tapahtui todellinen ihme: poistetun pernan tilalle kasvoi uusi!

Nivusestani löysin patin ja menin gynekologille. Hän totesi, että siinä on tyrä - tai jotakin muuta - ja lähetti minut edelleen tutkimuksiin. Kirurgi otti näytteen, poisti kaksi imusolmuketta ja ilmoitti, että parin viikon kuluttua saan näytteestä tiedon postitse.” Uteliaana tutkin kirjettä ja kauhistuneena ymmärsin, että kysymyksessä on vakava sairaus. Lääkäri vahvisti epäilyni: Kysymyksessä on korkea-asteinen, aggressiivinen lymfooma, siis asteiko lla 4-5 oleva Non-Hodginin lymfooma. Olin hyvin vakavasti sairas ja minkäänlaista toivoa tämä lääkäri  ei antanut. Kun kävelin ulos lääkärin luota, olin kuin unessa. Oli niin sekava olo, että miltei kävelin auton alle. Koska minulla ei ole perhettä, en edes tiennyt kenelle voisin puhua? Ystävätärtäni en saanut kiinni ja äitini jo soitti ja kysyi tutkimuksista. En mitenkään voinut kertoa hänelle ja sanoin vain lyhyesti, että joitakin tutkimuksia varmuuden vuoksi vielä tehdään. Olin niin suuressa hädässä, koska tiesin, että sairaus on hyvin aggressiivinen. Tarvitsin jonkun, jolle purkaa sitä epätoivoa. Tukihenkilöksi löysin sairaanhoitajan, joka oli itse sairastanut rintasyövän. Olin niin epätoivoinen ja suuressa hädässä. pikä kuoleman pimeys! Ensimmäinen hoitokerta teki vain kipeämmäksi ja hyvin sairaaksi. Oplin kolme yötä sairaalassa, enkä koko aikana saanut edes unta. Tuskaisena katselin osaston muita syöpäpotilaita ja näin, miten eräskin heistä teki juuri kuolemaa. Kuoleman ajatukset olivat kaiken aikaa mielessäni, vaikka ennen sairastumista minulle kuolema ei ollut vielä tullut mitenkään omakohtaiseksi. Ei kukaan, eikä mikään herättänyt pienintäkään toivoa paremmasta... Sairaus oli uusinut. Se oli vuosi -92, kun ensimmäisen kerran sairaus löydettiin ja kaikkien hoitojen jälkeen vuonna -97 sairastuin uudelleen samaan lymfoomaan. Taas annettiin lääkehoidot ja sädehoidot, mutta tilanne ei korjaantunut. Vuodepn 2001 alussa, kun olin kontrollikäynnillä, pernastani löydettiin kolme syöpäpesäkettä. En voinut taaskaan ymmärtää, että olin niin sairas. Kun radiologi halusi ottaa pernasta kudosnäytteen, alkoi hirvittävä sisäinen verenvuoto. Perna oli jo siinä tilassa, että minut vietiin heti leikkaussaliin ja poistettiin koko perna. Mutta Jumala teki käsittämättömän ihmeen: Kun seuraavalla kerralla menin tarkistuskäynnille, radiologi ihmetteli, että perna on poistettu, mutta täällähän näkyy uusi perna! Hän haki toisenkin lääkärin paikalle ja yhdessä he sitä ihmettelivät. Moneen kertaan se kuvattiin - ja aina olivat yhtä ihmeissään. Keskenään lääkärit puhuivat ja toisiltaan kyselivät, että onko tämä jokin lisäperna? Vai onko tämä ihme? Vai mikä tämä on? Nopea toipuminen! Heti tuon ihmeen jälkeen alkoi nopea toipuminen: Olin pian hyvässä kunnossa! Kun olin lenkillä, teki mieli oikein hypellä, vaikka samalla katsoin ympärilleni, etteivät muut näe pomppimistani... Ja lauloin ääneen Golgatan veressä voima on... Kiitin Jumalaa ja uskoin heti tähän Jumalan ihmeeseen. Eikä uskoni ole horjunut. Tiesin, miten paljon puolestani oli rukoiltu. Myös leikkausyönä, kun tuli se sisäinen verenvuoto, ystävätärkin heräsi rukoilemaan. Olinhan hengenvaarassa. Nyt saan kaikille kertoa tästä Jumalan ihmeestä. Kerron siitä myös muille syöpäpotilaille, koska haluan todistaa, että verisyöpäni kanssa minua ei jätetty vain lääkäreiden käsiin, ja että tämä jatkoaika ja kaikki nämä parantumisen vuodet ovat olleet suurta Jumalan ihmettä! Olin jo kuoleman portilla, mutta nyt saan uskoa Jumalan Ihmeisiin. Ja uskon Pyhän Hengen voimaan, koska aina rukousillan ja hengellisen kokouksen jälkeen olen niin virkistynyt! Minulta ei voi kukaan kiistää tämän ihmeen todellisuutta, eikä kukaan pysty horjuttamaan sitä uskoani, jonka parantumisen kautta sain. Kiitän Jumalaa parantumisesta ja siitä, että olen pysynyt kymmenen vuotta terveenä.

  

Siiri Tuomi-Turtiainen: "Nyt lopetan pyörimiseni itseni ympärillä!"


On ihana rukoilla lastensa ja lastenlastensa puolesta, niin kuin omat vanhempani minun puolestani. Usko, että rukousten lapset eivät joudu hukkaan, kulkee vahvana suvussamme. Tänä kesänä sairastuin sydämen rytmihäiriöön. Lääkärien mielestä sydämen eteisvärinä ei sinällään ole vaarallinen, mutta sitä ei saa pitää vuorokausikaupalla. Se täytyy lääkkeillä, tai tahdistimella saada normaaliin lyöntitiheyteen. Sairastuessaan ihminen ryhtyy etsimään syitä sairauteensa. Mikä elämässäni on vialla? Mitä olen tehnyt väärin? Sairaskertomus. Sairastuessa on kiusaus jäädä huomion kohteeksi ja aina uudelleen ja uudelleen kertoa tuntemuksiaan jokaiselle mahdolliselle ystävälliselle kuulijalle. Sairauttaan on myös helppo käyttää vallan välineenä ja dominoida sillä perheensä jäseniä. Olen tiedostanut nämä vaarat omalla kohdallani ja sanonut itselleni: ”Siiri, stop tykkänään. Nyt lopetan pyörimiseni itseni ympärillä!” Kun näitä mietin, parahiksi Pirkko soitti juuri silloin, eikä yrittänytkään paapoa minun rytmivaivaani. Se tuntui virkistävälle. ”Taistellaan ja mennään eteenpäin”, Pirkko sanoi ja jatkoi: ”Tällaista tämä elämä vain on, mutta eteenpäin mennään!” Siitä paikasta ryhdyin tönimään itsesääliäni kauemmaksi. Valittelun sijaan haluankin olla Jeesuksen jalkain juuressa ruokittavana sillä tärkeimmällä - sillä Jumalan valtakunnalla!

 

 Anna-Liisa ja Allan Hannula: ”Jumala hoitaa jatkuvasti.”

 

Sain parantua! ”Olin kärsinyt pitkään ripulista - kertoo Anna-Liisa ja joka aamu kello vispan piti päästä nopeasti vessaan. Ystäväni kanssa lähdimme rukousiltaan ja valmiiksi suunnittelin, että jos tämä vaiva ei nyt parane, täytyy mennä lääkärille valittamaan. Koska meille oli silloin vielä 20 lehmää ja nuori karja, tarvitsin apua, että pääsimme lähtemään. Kun pääsin alttarille, valitin Pirkolle vatsaani ja pitkään siinä lattialla makasin. Seuraavana aamuna mitään ongelmaa ei vatsan kanssa ollut. Ymmärsin, että Jumala oli siinä parantanut. Siellä navetassa meillä oli ongelmaa, kun yksi lehmistä oli aivan syömätön. Kun olin saanut tämän lahjan rukoilla, mietin mielessäni, miten voisin rukoilla myös sen kipeän lehmän puolesta, niin että isäntä ei ala liikaa kysellä. Menin navettaan, laitoin käteni lehmän päälle ja rukoilin. Ja kas vain! Sehän alkoikin taas syödä. Toisen kerran kutsuimme eläinlääkärin paikalle, kun lehmältä oli lonkka revähtänyt. Lääkäri ei saanut sitä lehmää ylös, ja sanoi, ettei hän tässä tilanteessa voi antaa mitään apua. Kun lääkäri oli lähtenyt, menin navettaan, laitoin käteni sen revähtäneen paikan päälle ja tiesin, että Jumala auttoi. Seuraavalla kerralla kun menin taas paikalle, siellähän lehmä jo seisoi. Myöhemmin vielä poikikin! No ajattelin, että uskallanhan ihmistenkin puolesta rukoilla, kun eläimiäkin parantuu… Ja joka sunnuntai olemme mukana seurakunnan rukouspiirissä ja rukoilespan toinen toistemme puolesta – miehet omassa porukassaan, naiset omassaan. Se on suuri ilo, että olemme molemmat mieheni Allanin kanssa uskossa”, Anna-Liisa kertoo. Kylkiluu meni poikki. ”Työtehtävissä siellä navetassa tapahtui niin, että kerran lehmä tönäisi niin pahasti, että kylkiluu meni poikki, Allan kertoo. Lääkäri kuvasi ja totesi vaivan, mutta ei voinut muuta kuin lääkettä antaa. Kipu oli kuitenkin niin kova, että toisella kädellä piti asentoa aina korjata eikä sillä kädellä mitään töitä voinut tehdä. Menimme vaimoni kanssa rukousiltaan ja penkissä korjailin asentoa, että pystyin istumaan. Kun meidän vuoro oli mennä alttarille rukouspalveluun, jännitin niin paljon Pirkon edessä, että unohdin sanoa koko vaivasta. Mutta kun lähdin siitä alttarilta, en tuntenut enää mitään kipua ja pääsin heti töihinkin käsiksi: Talikolla heittelin AIV:tä! Eikä mitään kipua tuntunut! Ja kun kantapäähän sain luupiikin, Ilpoisten ryhmä oli vieraana ja Tuula sai tiedonsanat, että luupiikki paranee. Herra sen vaivan paransi. Kuuntelemme myös yhdessä Radio Dein rukousiltoja. Kun Pirkko pyysi laittamaan käden kipeän paikan päälle, tein niin, koska olkanivel oli kipeytynyt. Ja tunsin, miten Jumala otti sen kivun pois! Olen pysynyt kunnossa ja jaksanut hyvin: Yksin tein 500 pölkkyä lautapuita ja eilenkin meni viiden kilometrin lenkki umpitietä! Haluamme pitää ruumiillista kuntoa yllä ja liikumme yhdessä!” Allan vakuuttaa.