Erja Pakarinen: "Aviomies annettiin minulle!"

 

”Olin etsinyt itselleni aviomiestä, mutta vasta uskoon tultuani vakuutuin siitä, että Jumalalla on se oikea varattuna minullekin. Päätin odottaa, että Herra johdattaa hänet luokseni. Kun tämä mies sitten tuli kohdalleni, halusin olla sata prosenttisen varma, että hän on juuri se Jumalan valitsema. Tämän varmuuden sitten sainkin ja menimme naimisiin. Jumalan johdatus on ollut ihmeellistä! Hän on ilmoittanut meille kaikkien lapsiemmekin syntymän etukäteen. Myös asuinpaikkamme olemme saaneet Jumalalta aivan kuin ennalta valmistettuina”, Erja Pakarinen kertaa elämänsä tärkeimpiä tapahtumia.”  Vuonna 1994 sairastuin vakavasti ja jo silloin meillä oli kaksi pientä lasta. Tutkimuksista huolimatta ei selvinnyt, mikä minua vaivasi. Mieheni sai kuitenkin Jumalalta sanan, jossa Jumala vakuutti parantavansa kaikki sairauteni. Asuimme tuolloin Naantalissa. Enkeli ilmestyi yöllä, unessa miehelleni ja kehotti meitä muuttamaan Tampereelle. Näin teimmekin ja Jumala näytti meille myös asuinpaikan. Siellä sitten naapurin rouva alkoi eräänä päivänä ihmetellä, kun luonamme kävi taas ambulanssi. Kerroin hänelle merkillisestä sairaudestani ja naapurini pohti, mahtoiko minulla olla amalgaamimyrkytys? Välittömästi oivalsin, että sitä se saattaakin olla! Minulla nimittäin oli rikkinäinen hammas ja aina kun söin tai join jotakin, oireet alkoivat rajuina. Lääkärit eivät koskaan uskoneet asiaan, mutta minä ja mieheni olimme siitä varmoja, kun tiesimme, että olin niin herkkä tällaisille aineille. Vuonna 2004 jouduin isoon leikkaukseen, jonka jälkeen sain vaikeita komplikaatioita. Hemoglobiinini laski ja CRP nousi huimasti lähelle 300, kun se normaalisti oli alle 10. Kuumeilin ja voin huonosti. Pyysin miehenikin jo paikalle hyvästelemään minut. Hän kuitenkin rohkaisi minua sanoen: ”Et voi vielä kuolla, koska Jumalahan on meille näyttänyt asioita, jotka ovat vielä toteutumatta.” Pyysin miestäni ottamaan yhteyttä kolmeen meille läheiseen uskovaan ystäväämme ja pyytämään heitäkin rukoilemaan puolestani. Yksi heistä lähetti minulle rohkaisevan raamatunkohdan ja tekstin: ”Koko Keuruu rukoilee puolestasi!” Totta: Muistin, että oli juhannus ja silloin vietettiin Keuruulla helluntaiseurakunnan kesäpäiviä. Koko juhlakansa rukoili puolestani! Sinä iltana kuume lähti ja toipuminen alkoi. Kiitos Herralle! Olen käynyt usein Pirkon rukousilloissa. Erityisesti olen vienyt sinne rukouspyyntöjä muiden sairauksista. Anopillani oli vakavia sydänoireita ja hän joutui käyttämään runsaasti nitroja. Sain järjestetyksi hänelle nopean pääsyn varjoainekuvaukseen. Hän meni sairaalaan jo sunnuntaina valmistautuakseen rauhassa maanantaiseen kuvaukseen. Vein rukouspyynnön tuona sunnuntaina Tampereen tuomiokirkon rukousiltaan. Anoppini kertoi, että jotain ihmeellistä tapahtui hänen sydämelleen juuri siihen aikaan. Maanantain kuvauksissa ei enää näkynyt tukoksia suonissa. Vain se näkyi, että jotain siellä oli ollut. Nitrot jäivät siihen paikkaan. Jeesus on hyvä! Hän kuulee rukoukset.

  

Pirkko Eklöf: "Jatkuuko tämä kipu loputtomiin?"

 

”Elämämme oli heti avioliiton jälkeen täyttä touhua, sillä mieheni oli menevä liikemies ja joskus lasten kanssa tuntui, etten millään jaksa. Kun esikoisemme syntyi ja huuhtelin ulkona vaippoja, tunsin miten ranteissani oli kovaa kipua. Olin vain 23-vuotias kun sairastuin reumaan. Aloin lukea Jobin kirjaa: ”Kuunnelkaa minua, kuulkaa mitä sanon, sillä tavoin te minua parhaiten lohdutatte. Olkaa kärsivällisiä, antakaa minun puhua…” (Job 21:2), Pirkko Eklöf kertoo, miten jo nuorena hän sairastui vakavasti. Reumasairauden taustaa ei tiedetä, mutta suvussani sitä on ollut. Yksi tädeistäni äidin puolelta on sairastunut samalla tavalla, ja minulla nivelreuma todettiin siten, että verestäni löytyi reumatekijä. Sairastuminen aiheutti samalla masennusta. Olin valmistunut diplomi kosmetologiksi ja harmittelin kovasti kun en käsilläni pystynytkään tekemään työtäni. Se avuttomuus, etten itse pysty mihinkään, se aiheutti masennusta ja kun toinen lapsemme syntyi, jouduin jäämään kokonaan kotiin. Taloudellisesti minun olisi pitänyt käydä työssä ja omaa osaani myös hoitaa, mutta en siihen pystynyt. Näistä asioista oli hyvin vaikea keskustella mieheni kanssa, koska hän oli luonteeltaan paljon vahvempi persoona ja niissä keskusteluissa tunsin itseni hyvin alistuneeksi. Mieheni oli kaikessa niin tunnollinen ja vaati liikaakin itseltään. Mutta samalla hän osasi olla minulle niin turvallinen.

 Olen Keski-Suomesta kotoisin ja olin hyvin liikunnallinen ja lapsena harrastimme paljon ulkoilua ja urheilua. Tapasin miehenikin Suomen Ladun puitteissa ja monena vuonna kävimme Lapissa hiihtämässä. Vaikka sormet, varpaat ja jalkaterät olivat erityisen kivuliaat, pääsin liikkeelle, kun laitoin tiukat monot jalkaan, ja pystyin näin hiihtämään ja laskettelemaan. Mutta usein kysyin Jumalalta, että jatkuuko tämä kipu loputtomiin ja nämä leikkaukset: Vuodesta -89 lähtien olen läpikäynyt 40 leikkausta! Näillä leikkauksilla on yritetty korjata sormiani ja varpaitani, ranteita on jäykistetty, toista polvea on puhdistettu ja on tehty keinonivel leikkauksia. Neljä vuotta olin pelkällä kasvisravinnolla ja toivoin, että se olisi vähentänyt kipua, mutta pienten lasten kanssa se oli hankalaa.

 Ensimmäisen kerran uskoin rukouksen parantavaan voimaan, kun olin sairastanut vuosia allergista nuhaa. Aina nenä vuoti ja olin nuhainen silloinkin, kun vierailin ystäväni luona Keuruulla. Siellä rukoilimme ja nuhani loppui kuin seinään. Se vaan hävisi! Sisareni Saara, joka on uskossa, asui Saksassa ja aloin lähetellä hänelle hengellisiä kirjoja ja lehtiä ja samalla aloin itsekin niihin tutustua. Tätini puolestaan vei minut ensimmäistä kertaa rukousiltaan – jo vuosia, vuosia sitten. Alussa kirkon penkit tuntuivat kovalta ja opin ottamaan mukaani kangaskassin, jonka sisällä oli tyyny ja näin jaksoin pitempään odottaa vuoroani päästä rukousjonoon. Jokaisessa rukousillassa olen saanut uskon vahvistusta ja iloa, ja sieltä on aina jäänyt ihanan kevyt olo.

 Uskon vakaasti, että Jumala: Sinä olet olemassa! Ja jokapäiväiseksi on tullut tapani aina aamulla ensimmäiseksi mennä krusifiksin eteen ja katsoa siihen. Sitten sanon: ”Kyllä Jeesus!” Samalla koen Hänen hellän kosketuksensa. Ja usein kun rukoilen, samalla itken. Se rukousitku on enemmän hoitavaa ja lohduttavaa, eikä siinä ole mitään katkeruutta. Kun rukous jatkuu, se itku muuttuu syväksi kiitollisuudeksi., koska siihen tulee iloa ja kiitollisuutta siitä, että saan olla uskossa - ja että sittenkin aina on toivoa.

 Rukoilla toisten puolesta - se on elämäntehtäväni! Ja koen, että tehtäväni on rukoilla myös niiden puolesta, jotka eivät ollenkaan ole uskossa. Kun toinen sanoo minulle, että älä puhu Jumalasta, silloin sanon OK, mutta minä puhun Jumalalle sinusta! Rukoilemalla olen oppinut näkemään hyvyyttä kaikissa ihmisissä. Kaikissa on sittenkin se toinen, se hyvä puoli! Ja rohkeasti suosittelen rukousta perheeni nuoremmillekin: Pojan poikani on ottanut Jeesuksen vastaan ja hän on ollut niin suuri ja ihana apu myös käytännön asioissa - hän tulee ja auttaa, käy kaupassa, imuroi ja tekee sen niin ystävänä. Jo kymmenen vuotiaana hän illalla pyysi,  että tule Famu, rukoillaan yhdessä! Olen vuosia jo ymmärtänyt, että ellei näitä vaikeuksia olisi ollut, olisin vain koppava kosmetologi! Ei olisi tullut mieleenikään rukoilla toisten puolesta, mutta nyt: Rukous toisen ihmisen puolesta - se on elämäntehtäväni! ”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa” (Job 42:2).

  

Pertti Sivonen: "Rukouksen jälkeen alkon himo ei koskaan tullut takaisin!"

 

Varoin aluksi alkoholia. Kun tuli 90-luvun lama-ajat, silloin lomauttivat minutkin ja kun levikki ei siitä enää noussut, minut irtisanottiin. Siitä lähtien olen tehnyt vain vuoden mittaisia sijaisuuksia. Pieniä sairauksiakin alkoi tulla, koska olin joutunut käsin pinkkaamaan levyt ennen kuin se tuli automaattiseksi. Selkävaivojen takia jouduin välillä sairaslomalle. Mutta kun alkoholi tuli kuvioihin, saatoin kavereiden kanssa jo työmatkalla jäädä baariin istumaan. Ne kaverit eivät minua sinne vieneet, vaan omasta tahdosta alkoi alkoholin himo kasvaa. Yritin alussa varoa ja juomiseen riitti vain muutama olut. Iltaisin piti lähteä ajoissa nukkumaan, että jaksoin nousta seuraavana aamuna töihin. Alkoholi sairastuttaa. Mutta alkoholin vietti kiristi otettaan ja se alkoi vaikuttaa sairauksia: Tuli unettomuutta, heräilin öisin, hikoilin ja väsytti tietysti, koska alkoholin vaikutus alkoi näkyä myös hermostossa. Menin kihloihin, mutta meille molemmille alkoi tulla samanlaiset ongelmat ja maailma veti puoleensa, niin että tiemme erosivat. Lapsena kotona pitivät pyhäkouluja ja äidin sisko myös tuli meidän kotiimme pitämään pyhäkoulua. Siellä kuuli Jumalan sanaa, joka kyllä jäi mieleen. Sitten aikuisena löysin tieni Siniristin päiväkeskukseen ja siellä oli tarjolla ruokaa ja kahvia ja sai lukea päivän lehdet. Mutta siellä oli myös joka aamu päivän avaus. Eri seurakunnista tuli puhujia ja heiltä sai kysellä hengellisistä asioista. Alussa en tohtinut siellä muuta kuin kuunnella, mutta vähitellen aloin laulaakin mukana. Alkoholin vaikutuksen alaisena ei sinne saanut mennä. En uskaltanut liikkua ilman alkoholia. Aloin tajuta, että minulla oli paha alkoholiongelma, koska en enää minnekään uskaltanut lähteä ilman, että alkoholia sain. Vain sellainen seura veti ja teki kaltaisekseen. Lopulta yhtenä aamuna huokailin ja uskossa rukoilin, että ota Jumala minulta kokonaan pois tämä viinan kirous ja himo ja halu... Aluksi en sitä ymmärtänyt, kaikki muuttuikin nopeasti: Jääkaapissa oli pari pulloa olutta varattuna saunaolueksi, mutta niitä en pitkään aikaan edes avannut. Lopulta kaadoin ne suoraan viemäriin ja tiesin, että näitä en enää tarvitse. Uskossa sen tein! Ja Jumala antoi sen voiman, jos kiusaus tuli ja sukulaiset väittivät, että eihän yksi kalja mitään pilaa. Sain sanottua, etten enää niitä ota. Ja rukoilin usein lisää voimaa, että alkon himot eivät enää koskaan tule takaisin. Rukousillassa sain vielä lisää vahvistusta, kun tunsin, miten lämmin virtaus kulki lävitseni ja Pyhä Henki tuli niin voimallisesti! Tupakka oli ollut myös kiusana, mutta samoihin aikoihin vapauduin ja hävitin kaikki tupakatkin. Tulitikut sain nyt käyttää kynttilöiden sytyttämiseen! Varjelusta. Monesti juopotellessa sattui sellaisia kommelluksia, etten olisi omillani selvinnyt ja vihollinen vei mennessään. Alkoi tulla tapaturmia ja heräsin sairaalassa, koska olin tuupertunut johonkin, ja onneksi joku oli hälyttänyt apua. Nykyisin, kun aamulla herään, pitää heti huokailla ja siunata koko alkava päivä. Ja jos jollekin pystyn olemaan avuksi, käyn siellä - usein sukulaisiakin - auttelemassa. Nyt ajattelen, ettei pidä jäädä neljän seinän sisälle. Nämä vuodet, jo 14 vuotta, kun olen saanut seurata Jeesusta, on uskovien yhteydestä tullut niin tärkeä. Saan jakaa pelastuksen ihmettä ja kertoa, miten sitä pitää sydämestään anoa. Muistutan itseäni ja muita, että usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanan kautta. Joka perjantai olen Radio Dein rukousillan äärellä ja luotan, miten Jumala kuulee meidän huokaukset. Muistan kyllä Jumalan puhelinnumeron 50:15 - siis ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut...” (Ps 50:15).

  

Tuula Pekkalin: "Niin ihana kahvin tuoksu!"

”Kovan kuumeen seurauksena minulta hävisi kokonaan sekä hajuaisti että makuaisti. Tämä tapahtui jo vuonna 2003! Kun paranin kuumeesta, en enää tuntenut mitään hajuja enkä makuja! Kun olin Valkealan k /irkossa, kerroin asiasta Pirkolle rukousjonossa ja rukouksen jälkeen pääni tuli tulikuumaksi ja ensin alkoi särkeä päätä niin hirveästi. Mutta sitten aaltoillen alkoi tulla jo nkin mausteen tuoksu... Kun silmät kiinni lattialla pötkötin, avustajat olivat käyneet hakemassa kupin kahvia sakastista. Kun he laittoivat kupin nenäni alle, haistoin heti! Tämähän on kahvin tuoksu! Ja lähtiessäni kirkosta, tuin ulkoeteisessä vanhan puun tuoksun... Ja seuraavana aamuna sekä haistoin että maistoin aamupuuron!” Tuula Pekkalin iloitsee yhdessä kanssamme.

   

Hilkka Huttunen: "Heti navetan yläpuolella Jeesus ilmestyi ja näin ihanat kasvot ja kädet levällään"

Julistussaarnaajia. ”Kotona meillä oli aina iloa: äitini oli rauhallinen, lauloi virsiä jopa silloinkin, kun hän käsin pesi pyykkiä. Äitini oli hyvin sopeutuvainen niinkin isossa perheessä. Nuorena, muutaman vuoden ajan kävin maailman rientoloissa, mutta sitä ei jatkunut, koska Antti nappasi minut talteen. Kerran olin naapurissa, seuroissa, jossa oli nuoriakin mukana. Siellä Kososen Ilmari oli puhumassa ja seurat olivat jo loppumassa, kun hän tuli minulta kysymään, miten uskon asiat ovat minun kohdallani? Menimme yhdessä rukoukseen ja tein siinä oman ratkaisuni. Muut nuoret tulivat oikein onnittelemaan ja kyllä tanssipaikat jäivät kertaheitolla. Näin alkoi hengellinen kasvuni ja yhdessä naapurin tytön kanssa ajeltiin polkupyörällä koululle hengellisiin tilaisuuksiin. Toinen tunnettu julistussaarnaaja, Lasse Välisalo kävi siihen aikaan usein meille puhumassa. Vastaanottava, armahtava Vapahtaja! Löysin myöskin uskonystävän, Raunin, jonka kanssa yhdessä kokoonnuimme koululla rukoilemaan. Kun koululla oli nuorten ilta, menin sinne aina pyörällä tai mopolla ja alussa meillä oli keskustelua ja sitten yhdessä rukoilimme niiden asioiden tai ihmisten puolesta. Kerran syksyn pimeällä rukouspiirin jälkeen ajoin pyörällä kotipihalle ja yllättäen taivaalle ilmestyi valtava näky! Se oli heti navetan yläpuolella ja siinä Jeesus ilmestyi, ja näin Jeesuksen ihanat kasvot ja kädet levällään - näin Jeesus oli kuin syliinsä ottavana ja hohti niin suurta kirkkautta! Ne kädet kertoivat, miten Hän lähestyi minua vastaanottavana, armahtavana Vapahtajana ja että saan olla Hänen lapsensa. Tämä kuva on tullut niin monet, monet kerrat mieleen ja se on merkinnyt niin paljon. Jeesus ilmestyi minulle anteeksiantavana Vapahtajana. Tiedon sanat. Olen aina mukana Pirkon rukousillassa. Muistan, miten kerran Joensuun kirkossa Pirkko rukoili vasemman polveni puolesta ja se kipu jäi siihen! Se polvi parani! Äitini ja ystäväni kanssa olimme yhdessä pyytämässä rukousta ja apua Kaavin kirkossa, koska veljeni oli lähtenyt lomalle ulkomaille sellaisessa räväkässä, vaarallisessa porukassa. Siellä veljemme oli kielitaidottomana, emmekä saaneet velipojasta mitään tietoa, emmekä hteyttä häneen. Meillä kaikilla Jeesus ilmestyi minulle anteeksiantavana Vapahtajana” Jeesus kasvot Rukoukseksi  Jumalalle: Herra, minuun eivät olosuhteet vaikuta. Pidän antamani lupauksen ja tässä olen:  Yhtä kanssasi... Olemme ystäviä!” oli niin suuri hätä sydämessä, että mitä siellä on tapahtunut? En muista sellaista tuskaa koskaan olleen ja se oli hirmuisen kova hätä! Sitten rukousjonossa Pirkko sai tiedon sanat, että Pentti voi hyvin ja Pirkko näki siitä kuvankin - näyn, missä hän oli aivan kunnossa! Silloin minä sain heti vapautuksen hätääntymisestä. - Ja sieltä se tuli terveenä takaisin... Jeesukselta saan jokapäiväisen vahvistuksen ja se läheisyyden tunne tulee rohkaisuna aina sydämeen asti: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti” (Matt 28:20). Jeesus rohkaisee ja taluttaa minua kädestä pitäen ja sen Pyhän Hengen kosketuksen tunnen aina lämpimänä voimana. Kun se rukousillassa aina koskettaa, tunnen sen lämmön vielä pitkään. Seuraavana aamuna kun herään, on niin hyvä mieli ja sitä muisteloo - ja vieläkin sen selvästi tuntee. Minulle rukousilta on kohokohta! Ja oikeastaan saisit sinä Pirkko olla lähempänä... Kyllä meillä olisi mukava yhdessä...

  

Margarita Guitu: "Tiedän, että Jumala - myös ihmisen kautta - parantaa"

”Heti poikani syntymän jälkeen sairastuin astmaan. Kaikki sanoivat että olen niin allerginen – ja olinkin kaikkeen mitä talossa oli. Lopulta en jaksanut oikein hengittääkään. Jouduin leikkaukseen, jossa keuhkot puhdistettiin nukutuksessa ja keuhkoihin laitettiin lääkkeeksi antibioottia. Toisille tästä oli ollut apua, minulle ei. Menin vanhan rukoilevan miehen, Aleksanterin luo – hän katsoi minua ja sanoi, että sinulla on vain vähän elinaikaa jäljellä, mutta jos haluat parantua, toimi näin: ”Pidä kova paasto, käy kirkossa ja rukoile!” Sain tyttäreni ja poikani mukaan paastoon, luimme Raamattua ja rukoilimme. Tuo rukouksen mies antoi myös mukaani siunattuun veteen kastetun liinan ja laitoin sen neuvojen mukaan kurkun päälle. Kun otin sen pois , ihmettelin, miten paha haju siihen oli tullut. Näin paranin astmasta jo 20 vuotta sitten”, Margarita Guitu kertoo sairaudestaan, joka oli jo 30 vuotta piinannut häntä!” Kaikki hajoaa ja rikkoutuu. Ihmetellen saimme kuulla, miten valtavia muutoksia tapahtui maailman politiikassa ja Neuvostoliitto hajosi. Silloin Ukraina halusi itsenäistyä ja tässä kaikessa myös kotimme hajosi. Mieheni löysi toisen naisen ja sydämeni täyttyi niin valtavalla tuskalla. Olin itse saanut sellaisen uskon, että pelkäsin erota, ja kauhulla ajattelin, että jos näin käy, Jumalakin menee pois. Yhtäkkiä koko elämäni muuttui niin vaikeaksi ja kovaksi, että lähdin lasteni kanssa äidin luo takaisin Kontupohjaan. Hirvittävä väsymys Minusta tuli tavallinen kirkon jäsen ja halusin olla aktiivisesti mukana. Aloin kuitenkin ihmetellä, miksi minulla ei ole oikein voimia tehdä mitään? Monena kesänä loman aikana oli tapanani matkustaa Suonenjoelle ja sain siellä poimia mansikoita. Näin olin tehnyt jo yksitoista vuotta, mutta nyt en ymmärtänyt, miksi olin niin väsynyt. Sairaalassaotettiin verikokeet ja taas matkustin mansikkatyöhön. Kun laboratoriotutkimukset valmistuivat, minua pyydettiin tulemaan kuukauden kuluttua takaisin. Menin Petroskoihin ja verikokeet olivat huonot, mutta taas sanottiin: Tule kuukauden kuluttua takaisin. Sitten tuli toinen lääkäri, joka määräsi, että huomenna sairaalaan! Löytyi yksi sairaalapaikka vapaana ja siellä tutkimusten jälkeen sanottiin, että minulla on leukemia, joka oli jo luissa ja nivelissä, vaikka en tuntenutkaan mitään kipuja. Olin vain niin hirvittävän väsynyt. Heti aloitettiin solumyrkkytiputus ja voin hyvin huonosti, koska punasolut, trombosyytit ja hemoglobiini laskivat niin alas. Verenkin väri oli aivan vaaleaa ja siksi minulle alettiin tiputtaa verta. Vakava sairaus. Olin hyvin rauhallinen ja puhuin vain Jumalasta, vaikka oletin, että olen viimeisiä päiviäni elossa. Lapset tulivat paikalle silmät punaisena itkusta, mutta pyysin, että älkää itkekö! Jumalahan voi antaa mitä tahansa! Kaikki on Jumalan käsissä! Ja enhän tiedä, miksi tämä on minulle tapahtunut. Luin kaiken aikaa Raamattua, Psalmeja ja Uutta testamenttia. Viikon ajan tiputus kesti ja sitten minut lähetettiin neljäksi päiväksi kotiin. Viimeisillä voimilla lähdin sunnuntaina kirkkoon ja sisimmässäni tunsin, kuin ilmapallo olisi täyttynyt. Pää oli niin kipeä, että luulin sen halkeavan. Olin oppinut, että aina kiitän Jumalaa, vaikka on pahaa tai hyvää – aina kiitän Häntä! Aina kun aloitin rukousta, halusin pyytää, että meille kaikille tapahtuu Jumalan tahto. Ja samoin rukoukseni myös lopetin: Antaa tapahtua Jumalan tahto... Lääkäri tuli juosten paikalle. Kesken kotiloman tulin niin sairaaksi, että poikani lähti viemään minua takaisin sairaalaan. Se oli kylmä kesäpäivä ja jonkin matkaa kun olimme ajaneet, tuli oikein paha olo, ja auto piti pysäyttää. Menin tien viereen ja minusta lähti oikein virtaamalla litrakaupalla vettä! Sitä tuli niin paljon, että märillä vaatteilla en pystynyt istumaan auton penkille. Poikani laittoi suojapeitteen sekä alleni että päälleni ja samalla sain sanottua pojalleni: Jumala on minut parantanut! Seuraavana aamuna lääkäri tuli juosten luokseni ja ihmetteli: ”Kaikki kokeet ovat hyvät...” No minähän sanoin, että Jumala on minut parantanut! Suomessakin vielä tehtiin perusteelliset tutkimukset ja sama tulos: Olin täysin parantunut! Jo viisi vuotta olen saanut olla terveenä ja lähtiessäni sairaalasta vakuutin potilastovereilleni, että pitää rukoilla. Pitää vain rukoilla! Paastolla ja rukouksella. Muistan niin hyvin, miten nuorempana, siellä Ukrainassa sappikivet lähtivät paastolla ja rukouksella. Minulla oli niin valtavat kivut, että miehenikin pelästyi, mutta me aloitimme yhteisen paaston ja rukouksen. Kun lääkäri seuraavan kerran tutki ja teki tietokoneella tutkimuksen, hän sanoi, että minulta on leikattu sappikivet pois ja haava on ommeltu kiinni! Väitin, niin kuin asia oli, että mitään leikkausta ei ole tehty! Sitä, miten ne kivet sieltä hävisivät, sitä en edes tiedä, mutta kivutkin häipyivät ja vain käsittämätön arpi oli jäänyt... Armahda Sinä meitä. Minua puhuttelee se, että Jeesus tarkoittaa sille, joka haluaa parantua, että pitää myös uskoa. Jeesus vakuutti isälle, joka haki apua pojalleen, että lapsi paranee paastolla ja rukouksella. Tämä paikka Raamatussa miellyttää minua erityisen paljon. Rukoilen elävää Jumalaa ja tiedän sen, että Jumala käyttää parantumiseen myös ihmistä. Vanhasta venäläisestä rukouskirjasta olen oppinut seuraavan rukouksen, jota voimme käyttää, kun rukoilemme sairaan parantumista: Jumala, kaikkivaltias: Sinä olet meidän sielumme ja ruumiimme parantaja. Olemme itsekeskeisiä ja heikkoja ihmisiä, mutta armahda Sinä meitä! Paranna --- (nimi) --- ja laita meidän päällemme sinun voimasi! Nosta meidät ylös vuoteesta...

  

Arja Marttila: Lääkärillä oli tieto, ettei kukaan, eikä missään ole koskaan tällaisesta syövästä parantunut!

Mikä patti tähän on tullut?  Muistan sen torstai-illan, kun laitoin käsirasvaa aina kyynärpäihin asti. Yllättäen käteni osui isoon möykkyyn kyynärpään alueella ja ihmettelin, mikä patti tämä on? Olimme ystäväni kanssa menossa Ideaparkkiin, mutta patti vaivasi mieltäni ja menimmekin ensin Syöpäyhdistykseen sitä näyttämään. Minua pyydettiin heti hakeutumaan lääkäriin, mutta ajattelin, että jos se on niin vakavaa, mennään nyt kuitenkin ensin sinne Ideaparkkiin. Kun lääkäri oli tutkinut patin ja se oli kuvattu, aluksi luultiin, että se oli sarkoomaa. Mutta myöhemmin tuli vahvistus, että syöpäni on lymfoomaa. Ja pahinta oli se, että lymfooma oli ehtinyt levitä luuytimeen asti, ja siksi lääkäri vain totesi, etten voi enää parantua. Hänellä oli tieto, ettei kukaan, eikä missään ole koskaan tällaisesta parantunut… Oma sairaus oli helpompi.  Kun poikani sai tietää sairaudesta, hän huolestuneena kysyi, että käykö minulle samalla tavalla kuin isille, mutta vastasin ja arvelin, että kyllä Jumala voi tätä sairauttani hoitaa. Olin todella sairas ja muistan senkin hetken, kun olin äärimmäisen huonossa kunnossa ja putosin ruokapöydästä lattialle. Yritin kontata vessaan… - Ja kuitenkin mieleni täytti se haikeus, että kiitos Jeesus - Sinähän olet tässä! Sinä näet miten kahtaalle suuntaudun: Jos lähden, pääsen Jumalan luo, mutta täällä saan ja haluan olla Simon kanssa! – Ihana poikani, niin rakas ja viisas poikani!  Kuka kuuntelee?  Minua hämmästyttää se vastustus, jota monet osoittavat Jumalan parantavaa työtä kohtaan. Niin monta kertaa Jeesus joutui nuhtelemaan ihmisiä heidän epäuskonsa tähden ja ihmettelen, miksi meillä ei julisteta, että evankeliumissa on myös Jeesuksen pyyntö: ”Parantakaa sairaat”... Sairaita kyllä riittää, ja tästä minun on oikein pakko puhua, kuka vain sopivasti ikinä kuuntelee. Ja uskon rohkaisevien sanojen voimaan: Raamatun mukaisesti kielellä on vallassaan kuolema ja elämä, eikä tämä ole sairauden kieltämistä vaan sitä, että emme annakaan sanoillemme sitä voimaa, joka pystyy tuhoamaan Jumalan tahdon parantaa sairautemme. Kun aiemmin sanoin, että minulla on syöpä, nyt saan sanoa, että minulla oli syöpä! Saanko rukoilla? Jos joku kertoo sairastavansa, kysyn heti, että saanko rukoilla kanssasi ja kerron, miten Jeesus voi ja tahtoo meitä parantaa. Kun täältä lähdemme, saamme uuden ruumiin, mutta se parantuminen, josta Jeesus puhuu, sehän tarkoittaa ruumista, joka meillä nyt on. Siis tänäänkin - minäkin - uskon, luotan ja kiitän siitä, mitä Jeesus tulee tekemään! Siis mitä Jeesus tulee tekemään, kun Hän meitä rohkaisee: ”Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa” (Matt 10:8).

 

Irena Vitanovska: Armolahjat lääkärin  käytössä

”On mielenkiintoista nähdä, miten armolahjat toimivat arjen keskellä lääkärin työssäni. Monessa kiperässä tilanteessa tiedon ja viisauden sanojen armolahja on ollut suurena apuna. Käytännössä se toimii niin, että Herra antaa tietyssä hetkessä innoituksen, kuinka puhua ja mitä sanoa juuri tuolle potilaalle. Potilas saattaa sanoa kärsivänsä jostain vaivasta, ja hänellä on jo valmiina käsitys sairauden syystä. Mutta Herra saattaakin puhua, että kyse on jostain aivan muusta”, Irena Vitanovska kertoo innostuneena. Irena työskentelee lääkärinä Makedonian pääkaupungissa Skopjessa kristillisellä Ihtus -klinikalla. Opinnoissaan hän erikoistui perhelääkäriksi, joka Suomessa vastaa lähinnä yleislääketieteen erikoislääkäriä. Uskoon tullessaan Irena työskenteli lääkärinä Serbiassa ja siellä Jumala koulutti häntä viiden vuoden ajan hengelliseen palvelutyöhön. Hän avioitui ja hänen makedonialainen aviomiehensä Vancho tuli myös uskoon. Paljon niukkuutta. Elämä Makedoniassa on kovaa ja suurin osa kansasta kärsii olemassaolon äärirajoilla. Työttömyysaste on korkea, eikä työttömyyskorvausta tunneta. Esimerkkinä palkoista on tehdastyöläisen sadan euron kuukausipalkka. Evankelioiminen tuli tärkeimmäksi. Ensimmäiset kosovolaiset pakolaiset alkoivat tulla Ihtus-klinikalle 1.1.1999 ja Jumala puhutteli Irenaa Raamatun kertomuksen kautta ja antoi kehotuksen ruokkia näitä nälkäisiä pakolaisia. Irena mietti, miten tämä voi olla mahdollista, koska hän oli aivan yksin? Mutta Jumala lähetti apua ja klinikalle tuli monia lääkäreiden ja sairaanhoitajien ryhmiä. Kaikki olivat yhtä mieltä, että oli aika evankelioida pakolaisia. Näin klinikalla annettiin sekä lääketieteellistä että hengellistä apua. Monien puolesta rukoiltiin ja he kokivat yliluonnollisen parantumisen: ”Muistan, miten eräs muslimipotilas tuli vastaanotolle peloissaan ja kärsien syvistä ongelmista, joiden puolesta sain rukoilla. Myöhemmin potilas oli kertonut miehelleni, että olin parantanut hänet niillä muutamilla rukouksen sanoilla”, Irena hymyillen kertoo. Rukoileva lääkäri menee potilaan luo. Klinikalla on käytössään auto ja tällä mobiiliklinikalla hoidetaan syrjäseutujen asukkaita. Liikkeellä ollessaan tiimiläiset saavat nähdä monen syöpäpotilaan, masentuneen ja jopa skitsofreniaa sairastavien parantuvan. Irena innostui parantumisista niin, että toivoi näkevänsä ihmeitä ja merkkejä yhä enemmän, mutta Herra antoi syvän opetuksen: Kaikkein tärkeintä on sielujen pelastuminen! Me ihmisinä haluamme nähdä ihmeellisiä asioita, mutta niiden ihmeiden tarkoituksena on viedä meidät Jeesuksen luo.

 

Sinikka Rintala: Tärkeä rukousvastaus: Syöpä ei ole uusinut!

 

Sairaudesta tuli siunaus. ”Koska olin perheemme ainoa lapsi, leikkitoveria ei ollut omasta takaa, mutta naapurin lasten ja kotona käyvien vieraiden lasten kanssa leikin innokkaasti. Vanhempani olivat uskovia ja rukoilivat paljon. Muistan jo lapsena, miten näin heidän aamuin illoin oikein polvistuen rukoilevan minunkin puolestani. Itsekin olin nuorena uskossa, mutta jossakin vaiheessa hengelliset asiat jäivät taka-alalle, mutta heti, kun sairautta tuli, sehän oli kuin siunaus, koska aivan uudestaan löysin yhteyden Jumalaan. Ensimmäinen työpaikkani löytyi toimistotyössä ja työelämästä Kankaanpäästä löysin myös mieheni. Ruoka teki kipeäksi. Aloin laihtua ja aina kun söin, olin niin kipeä. Nämä vaivat kestivät vuodesta toiseen, mutta kun mahalaukku oli tähystetty ja ultraäänitutkimuksia tehty, minulle sanottiin, että kaikki on tarkistettu, eikä mitään vakavaa löytynyt. Minua hoidettiin vain ruokavaliolla, mutta näistä tutkimuksista oli kulunut vain yhdeksän kuukautta, kun tähystys tehtiin uudestaan ja silloin löytyi selitys: Suolisto oli niin tukossa ja niin täynnä syöpää, että tutkimus ei enää onnistunutkaan. Se oli kauhea shokki, koska en kivuista huolimatta voinut edes kuvitella, että minulle voisi tulla paksunsuolen syöpää. Tutkimuslääkäri otti minua kädestä kiinni ja kertoi, että jotain vikaa on voinut olla jo vuosia - ehkäpä viisi tai kymmenenkin vuotta ennen kuin syöpä tuli näin selvästi esille. Olin niin hädissäni ja mietin, mitenkä pystyn edes ajamaan autolla kotiin. Samalla sain tiedon, että leikkaus on kolmen viikon kuluttua. Levinnyt syöpä. Olen ollut kaiken kaikkiaan kolmessa vaikeassa leikkauksessa: Kaksi kertaa minulta on leikattu suolitukos ja heti syöpäleikkauksen jälkeen kysyin herättyäni, että onko minulle tehty myös avanne? Mutta paksusuolesta oli otettu pois 20 senttiä, eikä siihen avannetta tarvittu. Se oli minulle hyvä uutinen, mutta huono uutinen oli se, että syöpä oli levinnyt imusolmukkeisiin asti ja sain suoraan tietää, että ennusteet olivat erittäin huonot. Minulle myös kerrottiin, mitä hoitoja on suunnitteilla ja vielä sairaalassakin laihduin kovasti, koska vain vähitellen sain pientä, nestemäistä ruokaa Tarvitsemme auttajia. Kun minut kotiutettiin, halusin sinnikkäästi selvitä päivästä toiseen ja suorastaan kärsin siitä, että jouduin pyytämään toisten apua. Minulla on kaksi tytärtä ja molemmat olivat kovasti auttamassa ja tukemassa ja olen aina apua saanut, kun olen sitä tarvinnut. Mutta näin vaikeasta tilanteesta olen oppinut ymmärtämään toisia sairaita. Olen oppinut laittamaan elämän arvot tärkeysjärjestykseen ja myös hakeutunut rukousiltaan heti, kun vain kynnelle kykenin. Oli kiireesti päästävä pyytämään Jumalan apua. Levinnyt syöpä, sivuoireet aloitetuista hoidoista ja muutenkin kurja olo: Rukousillasta sain todellista apua, kun kuulin Pirkon rukoilevan, että Jumala antaisi minulle aivan uuden suoliston - ja että syöpä ei enää koskaan uusisi…Rukouspyyntöjä viemään. Kun mieheni sairastui eturauhassyöpään, soitin välittömästi Radio Dein rukousiltaan ja pyysin Pirkkoa rukoilemaan, ettei mieheni joutuisi kärsimään kipuja, joihin lääkkeetkään eivät edes auttaneet. Kun menin sairaalaan häntä katsomaan, lääkäri ihmetteli, miksei mieheni valita kipuja ja sain todistaa, että olen soittanut rukousohjelmaan, ettei niitä kipuja edes tulisi. ”Ehkä se on sitä?”, lääkäri tokaisi. Uskon lujasti rukouksen voimaan ja minulla on se luottamus, että rukouksen kautta ne hoidot ylhäältä hoidetaan. Toisia tukemaan. Ennusteet omasta paranemisestani olivat niin huonot, mutta koska olen itse saanut apua, minusta on tullut syöpäsairaiden tukihenkilö. Ilman omaa sairautta enhän olisi koskaan ymmärtänyt, millaista rankkaa kokemusta jokainen syöpäsairas joutuu läpikäymään. Heti kun lähipiiriin tulee mitä sairautta tahansa, laitan siitä eteenpäin rukouspyyntöjä, enkä jää murehtimaan sitä sairautta. Kokemuksesta tiedän, että kun kerran on ollut syöpää, tulee niin herkästi se hetkellinen välähdys, että mitä tämä pienikin kipu nyt on? Mutta jos jotain oiretta edes vähänkin nipistää, rukoilen ääneen Psalmia 91: ”Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: ”Sinä Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan… Hän levittää siipensä yllesi ja sinä olet turvassa niiden alla… Et pelkää yön kauhuja, etkä päivällä lentävää nuolta… et tautia joka riehuu keskellä päivää… Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua… - Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä, hän saa nähdä, että minä autan häntä.”

 

Samar Makkonen: Kipeä käsi, patti rinnassa, ientulehdus, vatsahaava – kaiken Jeesus on parantanut!

”Kolmisenkymmentä vuotta sitten 27-vuotiaana jouduin perheeni kanssa pakenemaan kotimaastani Irakista, jossa oli syttynyt sota. Olin saanut elää lapsuuteni ja nuoruuteni kuin paratiisissa, kaikella tavalla: Luonto oli vehreä ja hedelmällinen, ilmasto lämmin ja ihmissuhteetkin olivat lämpöiset, enkä koskaan ollut yksinäinen, koska minulla oli 11 sisarusta! Kotikyläni oli pieni, mutta se oli kuin suuri perhe. Kaikki auttoivat ja tukivat toisiaan. Jos sanoin, että minulta puuttuu sokeria, viiden minuutin päästä sitä ilmestyi keittiöön monta purkillista. Naapurit tulivat usein kylään ja nautimme vieraanvaraisuudesta. Suorastaan söimme samasta kattilasta...” – näin kertoo Suomeen kotiutunut Samar Elisabet Makkonen. Halasimme paljon. ”Siellä kotikylässäni tunteita oli paljon ja niitä uskallettiin näyttää. Miten paljon sanoimmekaan hyviä sanoja toisistamme ja toisillemme. Lapset kunnioittivat vanhempiaan ja naapurit toisiaan. Kylässämme myös eri uskontokuntiin kuuluvat elivät ilman vihaa ja sovussa keskenään. Oman perheemme jäsenet olivat ortodoksisia kristittyjä ja meille oli aivan luonnollista uskoa Jumalaan. Rakastimme Jeesusta, kävimme jumalanpalveluksissa ja luimme paljon arabiankielistä Raamattua. Sellainen on minulla vieläkin rakkaimpana kirjanani. Matka Suomeen. Rakastuin suomalaiseen mieheen, joka oli töissä Irakissa. Kun häneltä työt loppuivat, muutimme yhdessä Suomeen. Mutta jo muutaman vuoden kuluttua jäin leskeksi ja kolmen lapsemme yksinhuoltajaksi. Suomessa oli kaikki toisin kuin kotona Irakissa. Kylmä ilmasto, mutta samoin ihmisetkin kohtelivat minua. Koin itseni kuin muukalaiseksi ja palelin fyysisesti ja henkisesti. Lapsuudestani saakka olin onneksi oppinut turvautumaan uskossa Jumalan apuun ja Raamatun Sanaan. Se piti minut hengissä ja jaksoin käydä töissä ja elättää perhettäni. Entinen markka-aika oli sittenkin parempi, koska nyt tuntuu, että eurot eivät riitä edes kaikkein välttämättömimpään. Mutta tulen toimeen, kun en liikoja havittele ja kirpputoreilta saan hyvää tavaraa halvalla!  Siunausta armolahjoista. Minua hämmensi Suomeen tultuani se, että täällä on niin monia uskontoja ja kristittyjenkin välillä vallitsee erimielisyyksiä. Etsin paikkaa, jossa viihtyisin ja jossa minut hyväksyttäisiin. Löysin vihdoin kotiseurakunnakseni helluntailaisen Betanian. Sieltä sain uusia ystäviä ja koin myös uudistuksen uskossani. Irakissa en ollut saanut opetusta Pyhän Hengen toiminnasta ja armolahjoista. Nyt minun puolestani rukoiltiin ja koin Pyhällä Hengellä täyttymisen. Samalla Jumala antoi minulle myös kielilläpuhumisen armolahjan, joka on ollut suuri siunaus ja virkistys elämälleni. Kiitos siitä Herralle! Hän on parantanut. Kolmisen vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa Pirkon rukousillassa, ja sen jälkeen jokaisessa Sammonlahden kirkon vastaavassa tilaisuudessa. Nautin suuresti siitä rakkauden ilmapiiristä ja Pyhän Hengen luomasta siunatusta tunnelmasta, joka kokouksessa vallitsi. Pirkossa tunnen saavani kuin siunaavan tuulahduksen entisestä kotimaastani ja siitä hyvästä, minkä siellä olin todeksi elänyt. Pirkko on osoittanut minulle rakkautta kuin oma äitini! Hengellisen annin lisäksi olen eri kerroilla saanut Pirkon rukousilloissa fyysisen avun kipeään käteeni, pattiin rinnassani, ientulehdukseen ja vatsahaavaani. Pirkko on joka kerran rohkaissut minua: ”Usko, niin paranet!” Kyllä – koska uskonkin olen saanut lahjaksi Jeesukselta. Hän on myös parantanut minut.

 

 Katja Jaatinen: "Yksi laukaus muutti järkyttävällä tavalla elämäni suunnan"


 
”Lapsuuteni elin perheeni kanssa pienessä Etelä-Karjalan kaupungissa. Lapsuuskotini oli niin tavallinen viisihenkinen perhe ja olin perheen ainoa tyttö ja kuopus. Veljeni olivat sen verran minua vanhempia, että usein leikin itsekseni tai löysin uusia kavereita pihapiiristäni. Olin puhelias ja touhukas lapsi, mutta jo pienenä kärsin myös voimakkaista pelko- ja ahdistuskohtauksista. Minua kiusattiin ala-asteella ja ajattelen, että herkkyyteni ”paistoi” jollain lailla läpi - ja tämän kiusaajat vaistosivat. Hirvittävä tuska. Veljeni Jounin kuolema oli väkivaltainen ja äkillinen. Jouni ampui itsensä kotiimme omalla metsästysaseellaan. Jounilla oli takanaan päättynyt seurustelusuhde ja tiesimme, että hänellä oli vaikea aika takanaan. Silti veljeni kuolema tuli yllätyksenä ja selittämättä – niin kauheana... Loputon surutyö. Veljeni kuolema oli koko perheellemme valtava shokki ja surutyö vaati vuosia, vuosia. Kodin seinien sisälle. Yritin elää kovasti reippaan teinitytön elämää ja sysäsin kaikki Jounin kuoleman herättämät tunteet sivuun. Päätin olla reipas ja olla aiheuttamatta vanhemmilleni lisätaakkaa tai harmeja. Tästä seurasi se, että vaikka tietoisesti en antanut surun tulla elämääni, silti elimistöni alkoi oireilla. Aloin saada voimakkaita paniikkikohtauksia, jotka vain pahenivat ja pahenivat. Vuoden päästä Jounin kuolemasta olin täysin eristäytynyt kotiimme neljän seinän sisälle. Syvä turvattomuus. Ahdistuskohtaukset kestivät tunnista toiseen ja oloni oli sietämätön ja jouduin käymään peruskoulun yhdeksännen luokan kotiopetuksessa, sillä en enää pystynyt poistumaan kotoa muiden joukkoon. Haimme apua paikallisesta psykiatrisesta sairaalasta. Kävin siellä keskustelemassa ammattilaisen kanssa ja sain ensimmäiset lääkkeet sairauteeni. Silti en olisi koskaan voinut kuvitella, miten pitkän tien saisin kulkea paniikkihäiriön kanssa. Diagnoosiksi tuli ”laaja-alainen paniikkihäiriö”. Lopulta en enää missään päässyt ahdistustani pakoon, eikä edes kotini tuntunut enää turvalliselta. Lohtua kirjoittamalla. Isäni antoi kallisarvoisen ohjeen päiväkirjan kirjoittamisesta. Sillä tavalla sain purkaa pahimman tuskani ja tunteeni. Kun olin täyttänyt jo 18 vuotta, koin ensimmäisen kerran saaneeni merkittävämpää lääketieteellistä apua sairauteeni. Vuosien eristäytymisen jälkeen aloin kirjaimellisesti ”opetella” ihmisten keskuudessa liikkumista ja normaalia arkielämää asiointikäynteineen. Tuntui uskomattomalta kävellä torilla ihmisvilinässä ahdistumatta ja saamatta hyperventilaatiokohtausta. Voi sitä ihanaa vapauden tunnetta, mikä tulee silloin, kun saa elää normaalia ihmisen elämää ja aloittaa alusta! Kykenin jälleen työelämään ja opiskelemaan muiden joukossa ja niin kuin muutkin ikäiseni. Toisen ihmisen huomioiminen. Valmistuin lähihoitajaksi 24-vuotiaana. Olin aina toivonut pääseväni työskentelemään ihmisten kanssa ja auttaminen ja toisten huomioiminen on ollut iso osa minua. Työskentelin joitakin vuosia koulunkäyntiavustajana ja vaikka työ oli haasteellista ja oppilaat vilkkaita, silti nautin työstäni. Lasten kanssa jokainen pieni edistysaskel on niin palkitsevaa ja merkityksellistä. Työ vaati kuitenkin veronsa ja aloin vuosien kohtauksettoman elon jälkeen kärsiä jälleen paniikkioireista. Tunsin masentuvani ja menettäväni otteen elämästäni ja ihmettelin, miksi tämä kaikki epätoivo voi jälleen palata ja toistua? Miksi ihmeessä sama tuska palasi takaisin? Pieni hipaisu. Epävarmana läksin isäni mukaan, istuimme kirkossa muiden joukossa ja kun rukousosuus alkoi, menin rukoiltavaksi alttarin eteen. Hieman jännitti ja pelottikin ja rukoillen sanoin Luojalleni: ”Tässä olen, auta minua!” Kuiskasin rukousaiheeni Pirkolle ja hän rukoili puolestani. Muistan miten Pirkko hipaisi olkapäätäni ja sanoi: ”Herra hoida!” Samassa vajosin maailman ihmeellisimpään olotilaan. Minut valtasi valtava lämpö ja rakkaus sekä varmuus siitä, että olen hoitavissa käsissä... Sitä tunnetta on mahdotonta sanoiksi pukea... Siihen ei ole sanoja… Ihmeellisen syvälle. Isäni kertoi, että olin maannut useita kymmeniä minuutteja maassa. Itkin ja itkin... Tuntui kuin olisin puhdistunut niin syvältä ja niin valtavasta surun taakasta. Sain keskustella vielä sielunhoitajan kanssa ja palattuani isäni viereen kirkon penkkiin sanoin, että olen parantunut paniikkihäiriöstäni ja että koin jotain ihmeellistä. Isäni sanoi: ”Hyvä olosi huokuu ja näkyy kaikille.” Siitä lähtien olen saanut olla paniikeista vapaa. Uskon edelleenkin niin vahvasti, että Pyhä Henki todellakin koskettaa ja hoitaa meitä vaikka kuinka suurissa ongelmissa. Jumala auttaa ja Jumalan voima on ihmeellinen! Niin ihmeellinen! - ”Taivaastaan Herra katsoo meitä, hän näkee kaikki ihmislapset...” (Ps 33:13).

  

 Anu Rusanen: Sairaus kuuluu ihmisen elämään

 

”Rukous vaatii sen, että hiljennän ja hidastan! Minulla on ollut sellaisia ”hyviä” jaksoja, että heti aamulla varttitunnin ajan istun sohvalla ja pyydän, että Jumala puhuu sydämelleni ja näyttää johdatuksensa. Sitten jossakin vaiheessa päivää havahdun, että tämähän menee hienosti! Ja silloin, jos työssäni tulee tiukkoja paikkoja, silloin rukoilen potilaan puolesta,” Anu Rusanen kertoo pitkän työpäivänsä jälkeen. Anu valmistuu pian lääkäriksi, ja tällä hetkellä hän työskentelee sairaalan vuodeosastolla. Saan parantua. Olen yrittänyt olla takertumatta hyvänolon- tai huononolon tunteisiin. Olen laulanut kuorossa koko ikäni, ja kun laulamme vanhaa kirkkomusiikkia, se hengellinen ulottuvuus tulee siinä läpi. Silloin syntyy niin voimaantunut olo, että se kestää monta päivää! Rukousilloissa olen käynyt pitkään ja ensimmäisen kerran, kun menin, oli iso kriisi päällä ja hain siihen apua. Heti rukouksen jälkeen tunsin Jumalan läsnäolon, tuli niin hyvä olo ja jo seuraavana tai sitä seuraavana päivänä asiat alkoivat järjestyä. Toisen kerran sain apua lonkkakipuihin, jotka häiritsivät jo liikkumistakin. Tunsin Jumalan läsnäolon, kun Pirkko laittoi kätensä lonkkien päälle ja Jumalan voima tuli siitä läpi. Se ei ollut ratkaisevaa, miten pitkään puolestani rukoiltiin, sillä kaikki tapahtui sekunnin murto-osassa. Se oli käsittämätöntä! Vaikka olen lääkäri, en näe tällaisessa parantumisessa mitään ristiriitaa. Erilaista sairautta. Koen mielekkäänä hyväksyä sen, että sairaus kuuluu elämään. Ihmiset saavat sairauden eri muodoissaan, mutta antamalla sen Jumalan käteen, siitä tulee kaunista. Vaikka keho hajoaa, ihminen voi puhjeta kukkaan! Juuri äskettäin jostain syystä työpaikallani tuli mieleeni se nainen Jeesuksen edessä, jonka ympärillä seisoi ihmisiä kivet kädessä valmiina tuomitsemaan. Kivittämään tuota ihmistä! Niin monta kertaa tulee meillekin vastaan se tuomitsemisen ajatus ja näkee toisen ihmisen vain rajallisesta perspektiivistä käsin. Siellä työpaikallani tuli vahvasti mieleeni, että oikeastaan ei kannattaisi tuomita ketään. Siihen pahaan ei pitäisi kiinnittää mitään huomiota. ”…Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät… Ihmisenä meidän pitäisi pyrkiä aktiivisesti näkemään sitä hyvää, mitä toisessa ihmisessä on - sitä Jumalan kuvaa.

  

Yksinäisyys, rakkaus, vakava sairaus, parantuminen

 

 ”Elin yli kymmenen vuotta yksin lasten kanssa. Pitkän avioliiton jälkeen yksin ollessa toisen ihmisen ikävä oli valtava. Pahimmilta tuntui ajatus siitä, kelpaanko enää kellekään vai vietänkö lopun elämääni yksin? - Tai mitä sitten, kun lapsetkin kasvavat ja lähtevät pois kotoa? Itsetunto oli jo romahtanut aivan nollaan. Välillä läheisyyden ja hellyyden puute teki sellaisen olon, että olin kuin fyysisesti kipeä, mutta Jumalaan turvautuen siitä aina nousin”, kertoo Elina. Missä on rakkautta? Myöhemmin tuli seurusteluyrityksiä, joissa toinen ihminen oli lähellä, mutta aina jokin suhteessa ei ollut kohdallaan. Lopulta päätin, että seurustelut ovat minun osaltani seurusteltu. Aloin rukoilla, että Jumala antaisi minulle sydämeen rauhan, että voisin hyvillä mielin elää yksin ja että Hänen rakkautensa täyttäisi minussa sen rakkaudennälän. Jumalalla oli kuitenkin muu suunnitelma ja Hän johdatti meidät Markun kanssa yhteen. Miltä tuntui kun Markku oli kipeänä? Olen itse ollut kuoleman kynnyksellä vuonna -98, jolloin sairastin sydänläpäntulehduksen. Siksi pystyin käsittelemään jotenkin Markun vakavaa sairastumista. Pahimpina aikoina helmi-maaliskuussa tunteet velloivat kuitenkin puolelta toiselle. Välillä pelotti kauheasti, että jos juuri löytynyt rakkaani kuoleekin ja joudun elämään yksin... Kuitenkin aina rukouksiemme jälkeen Jumalan läsnäolo ja hoito oli niin todellista ja vaikuttavaa, että pelko hävisi. Se oli turvaa Jumalassa. Meillä ei ollut keinoja, miten Markkua hoitaa, eivätkä lääkäritkään löytäneet uusia keinoja avuksi. Sokeriarvojen nousut ja laskut olivat huimaavia. Eräs pelottavimmista hetkistä oli, kun Markku hiljaa kuiskien sanoi minulle, että voihan olla, että hän kuolee…Miten kovasti rukoilitte ja toivoitte toistenkin rukousta ja parantumista? ”Rukoilkaa lakkaamatta” on Raamatussa - ja niin me rukoilimmekin. Monta, monta kertaa päivässä ja yössä. Heti Markun sairastuttua vakavammin, laitoimme rukouspyyntöjä myös uskoville ystävillemme. Miten nykyisin yhdessä rukoilette? Rukoilemme yhdessä päivittäin. Mieluimmin useamman kerran, vaikka olisimmekin kauempana toisistamme. Haluamme olla Jumalan läsnäolossa mahdollisimman paljon. Ylistämme ja kiitämme Jumalaa, ja kerromme Hänelle kuulumiset ja rukoilemme muiden puolesta. Kuuntelemme Hänen puhettaan Sanan, profetian tai kielten selitysten kautta. Taistelemme kielillä! Yhdessä on niin hienoa ja voimallista rukoilla! Koska: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kantavat ikuiset käsivarret” (5 Moos. 33:27) - On turvallista olla Jumalan oma, joka on aina ja iankaikkisesti. Ei tarvitse pelätä - eikä sillä väliä, mitä ympärillämme tapahtuu!

 ”Joudumme helposti kokemaan pettymyksiä, jos vain itse ja omin neuvoin yritämme löytää puolison. Yksinäisyys vähenee, mitä lähempänä olemme Jeesusta, ja sitä valmiimpia ja eheämpiä olemme myös ihmisinä rakastamaan toista. Jeesuksen tulee olla ykkönen! Mikäli tunteet ja ajatukset ovat enemmän puolison kaipuuseen, tärkeysjärjestystä joutuu muuttamaan, etsikää  ensin Jumalan valtakuntaa…” kertoo Markku. Miltä tuntui kun olit Markku sairaana, kipeänä? Elina oli kanssani niin täysillä ja niin rakastavasti kuin ikinä ihminen voi. Vaikka kuljimme koko ajan rukoillen, voimat ja osaaminen loppuivat kokonaan - ja hädässämme huusimme yhdessä Jeesusta avuksi. Jeesus antoi meille voimaa ja vahvistusta, mutta myös paransi ja Hän toi uskoomme uuden vahvuuden. Saimme elää todeksi, että Hänen kädessään elämämme on koko ajan. Ja oli tärkeä kokea sekin, että parantuminen kaikista sairauksista on mahdollista. Rukousilloissa olen nähnyt, että vilpitön ja todellinen Jumalan rakkaudesta lähtevä halu auttaa ihmisiä on totta! Monet saavat tulla uskoon parantumisen kautta, ja siellä tutustuimme uusiin, rakkaisiin ystäviin. Miksi Elina tuntui niin tutulta, ystävältä? Lämmin katse paljastaa, että Jeesus on sydämessä - silloin rakkaus on ilmeistä ja välitöntä. On upeaa elää ja hymyillä samaa iloa: ”Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta” (1 Tess 5:16-18).

  

Pakko päästä eroon riippuvuuksista… 

  

”Puutarha-alan perheyrityksessä teimme pitkää päivää ja vapaita ja lomia oli niukasti. Sen sijaan ammattiin liittyvissä kokoontumisissa jatkoineen oli aina runsaasti alkoholia tarjolla. Ja aluksi juhliminen oli kivaakin, mutta sitten se alkoi ahdistaa. Olin nähnyt liian monienystävieni tuhoavan elämänsä - ja niin oli käydä minullekin”, Arja Rantanen kertoo.  Aikaa ajatella. Vuonna 1986 ymmärsin, että minun on pakko päästä eroon elämääni hallitsevista riippuvuuksista. Olin jostain kuullut, että Tampereen Aleksanterin kirkossa Pirkko pitää rukousiltaa. Saavuin paikalle, kun kirkko oli jo täpösen täynnä, jota suuresti hämmästelin. Onneksi olin varannut runsaasti aikaa, sillä ensin rukousjonossa palveltiin lapsia ja vaikeasti sairaita pyörätuolipotilaita. Minun vuoroni tuli vasta lähellä puoltayötä ja kotona olin vasta kolmelta aamulla! Hämmästyttävä uutinen. Ihana musiikki soi kirkossa ja rukouksen henki oli elävänä läsnä. Kirkossa oli hyvä olla. Työssä, kotona ja koko muussa elämässäni oli paljon ahdistusta ja aina paha olo. Kun istuin kirkon penkissä, en tiennyt uskonasioista juuri mitään. Jos jotain käsitystä minulla oli, se oli varmastikin kuva vaativasta, ankarasta ja etäisestä Jumalasta. Kun kerroin Pirkolle tilani ja asiani, hän sanoi: ”Nyt voit tulla Jumalan eteen sellaisena kuin olet - heikkona tai vahvana, minkä näköisenä tai oloisena tahansa, koska Jumala - rakastaa sinua.” Tämä oli minulle aivan uutta. En luullut sellaista koskaan kuulevani kirkon alttarilta. Nyt opin, että Jeesus sanoillaan, elämällään ja kuolemallaan osoitti, että Jumala rakastaa kaikkia, minuakin. Siinä jätin koko elämäni Jumalan käsiin ja siihen alttarille jäivät kerta heitolla - ja lopullisesti – myös riippuvuuteni alkoholiin ja tupakkaan. Valtavan suuri helpotus ja rauha valtasi koko olemukseni.

  

Ihmettelen ja iloitsen, että olen yhä elossa!

  

  ”Työni ovat olleet raskaita ja aiheuttaneet monenlaista fyysistä vaivaa. Ensin olin isän maatilalla ja sitten on ollut paljon työtä omallani. Mutta työpäivän jälkeen olen aina kokenut, että niiden vaivojen kanssa saan mennä Jumalan eteen ja pyytää paranemista - tai ainakin helpotusta. 1960-luvun lopulla olin ihottuman takia sairaalassa hoidettavana. Sain siellä ankaran migreenikohtauksen. Silmissä vilisi, pääni oli haljeta kivusta ja hikisenä valitin ja pyörin sängyssä. Huoneessani ollut mies pyysi saada rukoilla puolestani. Hän pani kätensä korvieni kohdalle ja rukoili hiljaa. Nukahdin ja herättyäni tunsin suurta helpotusta. Nuo vuosia minua vaivanneet migreenikohtauksetfont-size: medium; hävisivät - eivätkä ole 40 vuoteen palanneet”, Simo Kontunen kertoo vuosien takaisesta paranemisestaan. Rukouskokousten kokemuksia. Pirkon kohtasin ensimmäistä kertaa Lappeen kirkossa ja siitäkin on jo yli 20 vuotta aikaa. Vaimoni eli vielä silloin ja pyysimme hänelle esirukousta. Minullakin oli ollut vatsa kipeä, enkä ollut voinut syödä juuri mitään. Pirkko pani kätensä vatsalleni ja lanteilleni. Rukouksen aikana tunsin, kuinka lämpöiset säteet oikein lävistivät vatsani. Sen jälkeen vastaavia vaivoja ei minulla ole ollut! Kymmenen vuotta sitten kärsin pahasta niska- ja hartiakivuista. Autolla ajokin oli hyvin hankalaa, koska en saanut päätäni kääntymään. Läksin tuttavani kanssa Helsinkiin Pirkon rukouskokoukseen. Siellä Pirkko pani kätensä niskani päälle ja rukoili. Rukouksen aikana tunsin lämpöisen aallon ja humauksen kulkevan kehoni läpi. Kun kömmin lattialta ylös pienen ”tajuttomuushetken” jälkeen, koppasin kädelläni niskaani: ”Onpa notkeat niskat” totesin - ja sinne kirkon lattialle jäivät niska- ja hartiakipuni! Apua yksinkin. Herra on tullut avukseni myös ilman palvelijoittensa apua tilanteissa, jossa olen ollut yksin. Syyskuun lopulla 2006 olin mökillä ja laitoin ruokaa, kun minuun iski vakava sydämen rytmihäiriö. Rukoilin: ”Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda ja auta minua!” Parisen tuntia rukoukseni kesti ja aioin jo lähteä autolleni apua hakemaan, mutta äkkiä tunsin, että istun vain alas, eikä tarvitsekaan lähteä minnekään: ”Minä autan sinua” Jeesus tuntui sanovan. Minulle tuli hyvä olo ja aivan kuin koskaan ei sydämessä olisi vikaa ollutkaan. Minua jo vuosia vaivanneet rytmihäiriöt loppuivat siihen!

  

Paljon sairautta- mutta kaikella on tarkoituksensa. 

  

”Kotimme oli köyhä, mutta kuitenkin omavarainen. Rahaa ei juuri ollut ja kauppaostokset teimme usein velaksi. Onneksi kauppiaat olivat ymmärtäväisiä ja pitkämielisiä ja antoivat meille pitkiäkin maksuaikoja. Olen heille siitä sanomattoman kiitollinen”, Reino Mustonen kertoo muistikuvia kodistaan. Lapsuuden arkea. ”Minun onneni oli se, että sain syntyä uskovaan perheeseen, jossa sekä isän että äidin usko oli osa luonnollista ja arkista elämää. Äitini lauloi paljon virsiä ja pienenä poikana ajattelinkin, että äidillä oli joku hätä, johon hän laulamalla haki helpotusta. Näin, kuinka hän sai niistä virsistä voimaa ja turvaa. Sama syvä turvallisuuden tunne ja usko tuli näin minuunkin jo lapsena. Rankkaa pätkätyötä. Sotien jälkeen töitä oli vaikea saada ja ne, joita oli tarjolla, olivat lyhytaikaisia. Metsätöissä oli pakko pitää kovaa tahtia, että sai lisäpalstoja ennen kuin toiset ehtivät niille. Kun kotona oli vielä navetan rakentamista ja lisämaiden hoitamista, selkäni alkoi oireilla. Olin silloin 25-vuotias. Selkävaivat jatkuvana riesana. Muutaman kuukauden hyväpalkkaisen pestin sain Ruotsista, Tukholmassa olevaan tehtaaseen, mutta sitten selkäni teki lopullisen stopin. Kajaanissa lääkäri totesi, että selässäni oli synnynnäinen vika, joka ei kestä raskaan työn tekemistä. Lääkäri olisi antanut minulle työkyvyttömyydestä eläkepaperit, mutta rahallinen kertymä oli olemattoman pieni. Niinpä vaihtoehtona oli uudelleen kouluttautuminen. Pääsin metallialan koulutukseen Tampereelle. Töitäkin oli Tampellalla tarjolla - siis jos ei puhunut selkävaivastaan mitään. Kotipaikkakunnalta Puolangalta tuli kuitenkin tehtaalle tieto, että olen työkyvytön. Tehtaan lääkäri antoi minulle kuitenkin poikkeusluvan mennä töihin omalla vastuulla. Se reissu kestikin sitten 17 vuotta! Pystyyn nousseen tien vieressä aukeaa uusi ura. Olen kokenut useasti elämässäni sen, että vaikka tie on noussut pystyyn, niin pian on eteeni aukaistu uusi polku. Se on ollut ihmeellistä johdatusta! Onnettostrong style=muuksia on sattunut, mutta niistäkin on selvitty. Vuonna 1987 olin yksin mökillä ja putosin puusta! Käteni murtui ja ennestään kipeää selkääni särki kovasti. Raahauduin 100 metrin matkan autooni ja ajoin kilometrin lähimpään naapuriin. Sieltä minut kyydittiin henkilöautossa sairaalaan. Olin niin tuskaisen kipeä, ja siihen lääkäri totesi, että olisi ehdottomasti pitänyt järjestää ambulanssikuljetus! ”Tässä on jo nyt tapahtunut niin monta ihmettä, että eiköhän tämä mies vielä paranekin, kun ei halvaantunut ja on yhä hengissä”, lääkäri siihen totesi. Kuoleman porteilla. Leikkauksen jälkeen minuun tuli kuitenkin ankara kuume. Tunsin, että nyt on lähtö lähellä. Soitin vaimolleni: ”Jos haluat vielä nähdä minut elävänä, tule nopeasti taksilla luokseni!” Hän tuli ja hyvästelimme toisemme. Menetin tajuntani, mutta teho-osastolla tapahtui jotain ihmeellistä, jota nimittäisin ruumiista irtautumisen kokemukseksi. Minulla oli tavattoman hyvä olo ja turvallinen luottamus siitä, että minähän olen matkalla Kotiin. Minulle annettiin vaihtoehto: ”Saat valita, menetkö Taivaaseen vai haluatko palata takaisin?” Minulla oli 6-vuotias tytär. Ajattelin, että hänelle varmaan olisi kauheaa menettää isä niin varhain. Niinpä hänen tähtensä halusin palata elämään takaisin. Jäseneni olivat jo aivan jäykät, kun tulin takaisin tajuihini. Pitkä toipumisaika. Kuumetta ei kuitenkaan saatu kuriin. Haava ei ollut kunnolla umpeutunut ja antibiootit eivät tehonneet. Onneksi lääkäri aukaisi haavan kokonaan ja niin sieltä pääsi paljon mätää pois. Toipumiseni kesti silti lähes kaksi vuotta. Olin käynyt lähellä kuolemaa. Sain kuitenkin palata takaisin ja se merkitsi minulle vahvaa hengellistä uudistumista. Uskonelämäni sai lisää puhtia. Liityin laulajaksi Viestiveljien joukkoon ja uskosta todistaminen ja kristillinen veljesyhteys tekivät minulle hyvää. Syöpäsairaana hyvissä käsissä. Kuusi vuotta sitten sairastuin eturauhassyöpään. Menin Pirkon rukousiltaan Kangasalan kirkkoon. Vahingossa tulin paikalle tuntia liian aikaisin, mutta kirkon ovella Pirkko pyysi minua kantamaan autostaan kirjalaatikoita - ja siinä puuhatessamme Pirkko jo kysyi: ”Onko sinulla rukousaiheita?” Kerroin vaivani. Pirkko rukoili puolestani ja syvä rauha laskeutui minuun. ”Nyt olen hyvissä käsissä!” totesin. Pian minut leikattiin ja lääkäritkin ihmettelivät levollisuuttani ja sitä, että leikkauksessa minulle ei tarvinnut antaa lisäverta. Olin heti virkeä ja pääsin pian kotiin. Syöpäni parani ja myös siihen liittyvät muut vaivat hävisivät. Munuaiset tekevät stopin. Viimeisin vaivani alkoi toissa jouluna: Herkulliset ruuat eivät maistuneet ja minussa alkoi ilmetä turvotusta, koska nestettä kertyi elimistööni. Nesteenpoistolääkkeet auttoivat vain tilapäisesti. Lähetteitä sairaalaan oli vaikea saada ja siksi lääkitystä vain lisättiin. Maaliskuussa oireitten pahentuessa päätimme vaimoni kanssa, että nyt on päästävä sairaalaan - tai muuten kuolen! Tuntitolkulla makasin huonossa kunnossa ja odotin vastaanottoa ja lääkärin lähetettä. ”Meinaatteko te tappaa minut!” huusin. Vasta sitten alkoi tapahtua. Tutkimuksissa todettiin tilanteeni olevan hyvin kriittinen ja alkoi tapahtua: Heti sairaalaan! Mutta sielläkin munuaiskone oli remontissa, joten pääsin dialyysiin vasta kolmen viikon kuluttua! Sitä ennen painoni nousi aivan mahdottomasti. Silloin lääkärit joutuivat toteamaan, että on tapahtunut ihme: Munuaiset olivat aivan lopussa, mutta lähtivät silti dialyysissä käyntiin. Yhdessä vuorokaudessa nestettä poistui litra tolkulla. Kuuden viikon kuluttua pääsin kotiin. Taivaan ovelle kolkutteleva joukko. Puolestani on rukoiltu valtavasti. TV7 rukousohjelmassakin oli asiani esillä ja yötä päivää esirukouksin Taivaan ovelle kolkuttelijoita on ollut paljon. Eihän sellainen voi jäädä kuulematta ja vastaamatta! Sain uskonsisarelta profetian, joka aluksi oli hänellekin tullut aivan uudella taivaallisella kielellä: ”Sinun vaikeuksillasi on ollut tarkoitus. Vaikka tuntuisikin siltä, että laiminlyöntejä ja virheitä on tapahtunut, kaikki on kuitenkin ollut Jumalan tarkassa valvonnassa. Kaikki kuuluu Jumalan suunnitelmiin. Ole turvallisella mielellä...” Kummajainen kipujen keskellä. Sairaudet eivät ole olleet minulle rangaistusta. Sairaalassa olemisenikin on koitunut siunaukseksi monelle. Minulla on ollut syvä halu kertoa huonetovereille Jumalan avusta. Olin varmaan myös aikamoinen kummajainen, kun kipujenikin keskellä lauloin hengellisiä lauluja. Ihmiset näkivät ja kuulivat, että minulla on ilo Herrassa. Hänen hoitoonsa heittäytymiseen haluan toisiakin rohkaista!

  

Anneli Hämäläinen: Elämä oli kesken, sairaus aggressiivinen

 

Sairaus taltutti työkiireet. Hyvin intensiivisen työkauden keskellä vuonna 1993 sairastuin vakavasti rintasyöpään. Olin niin murtunut diagnoosin saatuani, koska syöpäni oli hyvin aggressiivinen. Minulle tuli oman kuoleman pelko ja vaikeat kysymykset: Elämä on kesken, en ole mitenkään ”valmis” kuolemaan, enkä myöskään hengellisesti valmis, koska itselleni ei koskaan ollut riittävästi aikaa - ei aikaa edes rukoilla. Jouduin suuren ahdistuksen eteen siinäkin, että sairauteni kautta aiheutan hirveän surun omalle äidilleni. Syöpäklinikan potilasjono. Onneksi olin kuullut Pirkon rukousilloista ja ihmisten parantumisista myös syöpäsairauksista. Hakeuduin heti Lahteen rukouskokoukseen vahvistuakseni ottamaan vastaan sen, mitä tuleman piti. Leikkauksen ja vaativien hoitojen keskellä hakeuduin uudelleen rukoustapahtumaan Pirkkahalliin ja myöhemmin vuosien kuluessa eri kirkkoihin. Muistan kerran, miten kirkkoon oli tullut rukoiltavaksi melkein koko Syöpäklinikan potilasjoukko ja näin, miten Pirkko jaksoi kohdata yhtä rakkaudellisesti meitä jokaista - näin vaikeassa tilanteessa olevia potilaita. Rukoustilanteissa nousi kokemus ihmeellisestä ilosta ja tunne siitä, että saan jättää Jumalalle huolen sairauden tilasta ja hoitojen onnistumisesta. Vaikka diagnoosi oli niin paha ja syöpäni niin aggressiivinen, rukousilloissa sain elää todeksi, että: ”…mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa” (Matt 18:19.) Otan rukoushetken! Vuosien kuluessa suvun tapahtumat, sisaren vakava sairaus, oma tilanne, sairauden uusimisen pelko ja niin monet traagiset kohtalot ovat johtaneet tarpeeseen rukoilla päivittäin ja hakea myös itselleni rukoustukea. Sairaus teki tilaa rukoukselle ja rukouksen kautta Herra on saanut puhdistaa sitä karstaa, mitä sisälleni on kerääntynyt. Aikataulut muuttuivat, oli pakko hiljentää ja kiire jäi pois. Liika on liikaa ja vasta näin ymmärsin, että omaa elämää ja hengenelämää pitää myös ylläpitää. Joka ikinen päivä pyrin pitämään oman rukoushetken ja tunnin ajan rukoilen – joskus useammankin, jos eteen tulee jokin hankala asia. Luen Raamatusta yksittäisiä lauseita, joita pyrin sisäistämään. Ja joka ikinen päivä pyrin menemään johonkin yhteiseen rukoukseen ja rukousjonossa olen aina odottamassa rukousta… Tämä on antanut valtavan ilon ja siunauksen ja parantumisen: Olen saanut jatkoaikaa ja nyt on takanapäin jo 20 tervettä vuotta!

 

Lauri Jokinen: Juominen menee kaiken edelle

Vaati lisää ja lisää. Nuorempana minulla ei ollut ongelmaa alkoholin kanssa ja juominen pysyi aina kohtuullisena. Mutta avioliiton aikana juominen alkoi revetä ja tuli se vaihe, että juotavaa oli saatava lisää ja lisää. Ei siihen ollut mitään selitystä, eikä sillä ollut mitään tarkoitusta, mutta en vain voinut sille mitään. Tiesin, että sellainen juominen on niin väärin, mutta en vain voinut sille mitään. Häpesin oman perheen ja lasten edessä - todella häpesin omaa olotilaani ja aloin piilotella itseäni ja niitä pulloja. Salaa ostin juotavat ja kun se salaiseksi muuttui, ei vaimoni Aulikki siitä tietenkään pitänyt. Jos hän siitä sanoi, vastasin, että kyllä hoidan tämän asian, mutta taaskin olin täysin voimaton. Juomisella on niin suuri voima ihmiseen, että se menee kaiken edelle. Mistä jarrua? Ymmärsin, miten väärin juomiseni oli Jumalankin edessä. Isoäitini oli ollut uskovainen ihminen, tiesin näistä asioista jonkin verran ja häpesin juomistani Jumalankin edessä. Siksi en edes rohjennut pyytää apua Jumalalta. Tiesin, että läheiset kyllä sitä apua rukoilivat, varsinkin Aulikki-vaimoni ja hänen äitinsä. Terveyshaitat lisääntyivät, mutta sekään ei laittanut jarrua juomiseen. Koska se oli päivittäistä, tuli jatkuva väsymys päälle ja maksa-arvot olivat koholla. Pitemmän aikaa jo tunsin juomisen vastenmielisenä, mutta omin voimin en siihen loppua saanut. Hoito-ohjelma. Kun onnistuin olemaan päivän, pari juomatta, elimistöni reagoi niin, että sain oikein viinakrampin, kaaduin maahan ja minut vietiin sairaalaan. Kun kotiuduin, hetken ajan juominen oli vähäisempää, mutta ei se taaskaan siihen loppunut. Mutta koska jo itse halusin siitä irti, vaimoni sai houkuteltua minut Lapualle, Minnesota-hoitoon ja jo parin päivän sisällä hoito alkoi tehota. Siellä oli muitakin, samanlaisia potilaita ja samasta sairaudesta toipuvia ihmisiä. Tärkeää oli puhuminen ja itsensä tunteminen ja sain olla siellä 28 päivää. Näin opin, että juomisesta ei voi omin voimin vapautua. Hoidon jälkeen olen jatkuvasti kulkenut AA:ssa. Joskus meitä on koolla muutamia, joskus parikymmentä. Näistä mukana olevista on tullut hyviä ystäviäni ja vaikka olemme vaimon kanssa Kanarialla matkalla, sielläkin käyn sekä ryhmässä että kirkossa. Nyt olen ollut 16 ja puoli vuotta raittiina! Täysin raittiina! Oikeaa elämää! Alkoholi on hyvin voimakas aine ja säälin, kun näen niitä, jotka ottavat alkoholin ja lääkkeet yhdessä. Ne eivät todellakaan sovi yhteen. Mutta jokaista, jolla on ongelmaa alkoholin kanssa, rohkaisen rukoukseen ja vakuutan, että on minunkin puolestani rukoiltu! Niistä rukouksista se vapautuminen lähti. Ja Raamatussa on niin paljon lupausta ja rohkaisua: Että Jumala on kaikkivaltias! Ja Jumala on kaikkivoipa! - Minullekin! - Hänen avullaan olen ollut nämä 16 vuotta, siis kohta 17 vuotta raittiina ja vasta tämä on ollut oikeaa elämää…

  

Marja-Liisa Viskari: Jumala paransi 9 sairautta

 

”Sain ensimmäisen kutsun Jumalalta jo nuorena. Toisen kerran Hän kutsui minua, kun odotin keskimmäistä poikaani. Kolmas kutsu tuli kesällä, kun selkäni oli niin kipeä ja pihaan tuli vielä multakuorma. Siellä multakasan äärellä Jumala mursi lopunkin vastuksen ja aloin sydämestäni rukoilla, että Jeesus, auta minua ja kipeää selkääni! Jatkoin vielä rukousta, että jos Jeesus olet olemassa, anna syntini anteeksi ja ota minut kokonaan! Sen loppupäivän kuljin iloiten ympäri pihaa ja kiitin Herraa - eikä selkäni ole koskaan sen jälkeen ollut kipeänä, vaikka puutarhassa on ollut niin monta rasitusta selälle,” Marja-Liisa Viskari rohkeasti todistaa. Hätä miehestäni. Lähdin viivoittimen kanssa tutkimaan Raamattua ja halusin selvittää, kuka minuakin rakastaa tuolla tavalla, niin kuin se sanotaan Joh 3:16 – ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”. Kun tällaisia jakeita luin, samassa jo tiesin, että minusta tulee vielä evankelista ja minulle tuli hirveä hätä, että eihän edes mieheni ole vielä uskossa. En puhumalla siitä puhunut, mutta huusin apua Jumalalta. Olin mukana hengellisessä tilaisuudessa ja sielläkin pyysin rukousta mieheni uskoontuloon. Minulta kysyttiin, että milloin odotat sen tapahtuvan ja suoralta kädeltä vastasin, että viimeistään toukokuun viimeisenä päivänä. Se päivä tuli ja meni ja illalla olin jo peiton alla, ja ajattelin, ettei siitä mitään tullut. Mutta kun kello oli 15 vaille 12 mieheni tuli sängyn vierelle ja sanoi, että hän on tullut uskoon! Rukouksen salaisuus. Alkuaikoina en osannut muutoin rukoilla kuin vain pyytää, että Jeesus auta! Jeesus tee Sinä! Silloin ymmärsin, että myös evankelioimisen salaisuus on rukouksessa: Missä asiassa tahansa avun pyytäminen tapahtuu ja toteutuu rukoilemalla! Kun herään aamulla, olen heti hereillä, mutta jään ainakin tunnin ajaksi sänkyyn rukoilemaan. Rukoilen Hengessäni ja nykyisin rukoilen miltei koko ajan. Sisäisesti olen alkanut kuulla, miten Jumala puhuu ja se puhe tulee ajatuksina. Kun kuulen tuon ”äänen”, silloin aina kysyn itseltäni: Ajatteleeko Marja-Liisa tällä tavalla? Ei! Silloin tiedän, että se on Jumalan ääni. Rukouspuhelin. Mieheni oli ollut yrittäjänä ja meille tuli niin suuria vaikeuksia, että leipä alkoi loppua. Silloin näin ilmestyksessä liikehuoneiston ja tuotteita, joita aloin myydä. Sain myyntiin laajan valikoiman naisten ja miesten vaatteita ja Nanson tuotteita. Näin minustakin tuli yrittäjä. Alussa työ ei uuvuttanut, mutta asiakkaat tulivat tutuiksi ja monet pyysivät ostosten yhteydessä, että voisin myös rukoilla. Aloin saada myös sielunhoitopuheluja ja niiden määrä lisääntyi niin, että päivässä tuli joskus jopa 50 puhelua. Aina kun puhelin soi, en oikeastaan uskaltanut olla vastaamatta ja aloin aivan uupua. Rukoilin viisautta, että onko oikeus ja kohtuus olla Jumalan käytössä joskus ympäri vuorokaudenkin. Lääkäri ehdotti jo lomaa, mutta yksin olevana yrittäjänä en sitä voinut tehdä. Silloin Jumala antoi selvän ohjeen: Ensin lapset, aviomies ja koti - ja vasta sen jälkeen voin olla vastaanottamassa puheluja! Rukouksen lämpö. Minulla on ollut yksitoista erilaista sairautta, joista puolentoista vuoden sisällä Jumala paransi yhdeksän. Sairaudet ovat olleet niin erilaisia: aluksi oli tuo selkäkipu ja sitten tuli vuosien ankara päänsärky ja migreeni. Niskanikamasta tuli näitä ongelmia ja keuhkoveritulpan olen sairastanut kaksi kertaa. Kun sairastuin rintasyöpään, sanoin Herralle, että Sinä olet minun parantajani! Leikkauksen jälkeen heräämössä hoitaja tuli sanomaan, että patologi ei pystynyt selvittämään sitä kasvainta, eikä kolmen kuukauden kuluttuakaan löytynyt mitään. Pehmytkudosreuma oli pitkään, lähes 20 vuotta, mutta käsissäkin olleet jäljet ovat hävinneet. Yksinkertaisesti tästäkin juttelin pihalla Jeesukselle ja näin on parantunut myös palleatyräni ja unettomuus, johon en ole tarvinnut mitään lääkkeitä. Rukousystävä. Kun olin tullut kotiin rintasyöpäleikkauksen jälkeen, sairastumisesta oli jäänyt sisä0iseen maailmaani oikein mörkö! Kaiken aikaa tarkkailin, että varmasti siellä on jotakin ja se löytyy taas. Aamulla olin tätä /pasiaa rukoillut ja pyytänyt apua pelkooni. Ja päivällä liikkeen ovi avautui ja sisään tuli asiakas. Kun tarkemmin katsoin, huomasin, että tämähän on Jalovaaran Pirkko! Hän käveli suoraan eteeni ja sanoi, että Jumala kehotti tulemaan ja sanoi, että muista: Se ei koskaan uusi! Tiesin heti, mille asialle hänet oli lähetetty! Pirkko haki autostaan ison pussin hengellisiä kirjoja ja pikaisesti sain huomata, että se ”mörkö” oli kokonaan poissa! Samalla alkoi niin valtava paranemisen prosessi kaikkeen sairastamiseeni ja sain alkusysäyksen rukouksen parantavaan voimaan. Näin olen kasvanut siihen, että minun ja Jumalan yhteys on lähes kokoaikaista ja paitsi luen, myös uskon Jesajan luvusta 53: ”…hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme…” Sain myös sisäisen kehotuksen, että pitää järjestää Sanan ja rukouksen iltoja ja seurakunnasta niille löytyi paikka. Yhdessä käymme myös sairaaloissa ja vanhuksia katsomassa. Rukoillen näen, että Jumala myöskin parantaa.

  

Sirkka Virta: Masennus jäi alttarille

 

Tulee se tila. Vuosien aikana luulen, että minulle on tullut kyky ja herkkyys havaita ihmisestä luonnetta ja aivan kuin näen sen ihmisen läpi. Toista ihmistä ei koskaan kannata yrittää muuttaa ja usein, kun kuuntelen muita, oikein ihmettelen, miten paljon ihmiset valittavat, vaikka todellista ongelmaa ei olekaan. Eivät aina ajattele perusteellisesti. Samasta rapusta löysin mieheni Sepon, koska aloimme mennä samoja lenkkipolkua ja yhdessä meillä lenkkeily ja urheilu on ollut tärkeässä osassa. Nyt jo 21 vuotta olemme olleet naimisissa ja Seppo on aina osallistunut myös tehtäviin täällä kotona - saunan pesu, kahvinkeittimen pesu, ikkunan pesu, mattojen tamppaus on hänen mielihommaansa! Ja kun menemme vaikkapa marjoja keräämään, niin siinäkin rukoilemme, että löydämme ne sopivat marja- ja sienipaikat. Kerran kun kyselin, että olisikohan Taivaan Isällä polku, joka johtaisi sienien luokse, löytyi niin paljon, että piti käydä kahtena päivänä samasta paikasta sienet keräämässä. Tällaiset pienet tapahtumat ovat meille suurta arkipäivää. Yhdessä saamme odottaa, ettei yhtäkään päivää tarvitse itse tehdä, vaan jokaiseen päivään saamme Jumalan turvan. Maitohappoa! Ihmettelin niin kauheasti omaa kehoani, kun rukouksen jälkeen kävelin rukousillassa pois Riihimäen kirkon alttarilta! Päivällä olin mennyt pitkän lenkin ja ihmettelin, ovatko jalat vielä maitohapoilla, kun tuskin jaksoin kävellä. Mutta mikä kevennys siitä tulikaan: Vielä seuraavana päivänäkin tunsin rukouksen voiman ja jalat kulkivat niin kevyesti. Ei ollut mitään huolta huomisesta! Kaikki raskas paine ja masennus oli kokonaan jäänyt sinne alttarille, eikä koskaan ole sen jälkeen palannut! Se todellakin lähti rukoustilanteessa ja sain aivan uuden ilon ja luottamuksen, että minäkin voin ja saan pyytää apua Jumalalta.

 

Eija-Maija Sinkkonen: Sain Jumalalta henkien erottamisen lahjan

 

Olin neljävuotias, kun sairastuin vakavasti polioon. Siihen aikaan oli poliovirusta erittäin paljon ja myös minua vanhempi siskoni ja veljeni sairastuivat. Heidän kohdallaan tapahtui sairaalassa hoitovirhe siten, että hengitysputken kautta hyvin vaarallinen hermohakuinen virus pääsi hengityselimiin. He molemmat kuolivat alle seitsemän vuoden ikäisinä. Tämä oli niin suuri suru perheellemme ja lääkäri antoi äidille hyvin tarkat ohjeet minun hoidostani. Itse olin vielä pieni ja sairaus niin vakava, että minulta meni sekä liikunta- että puhekyky ja olen joutunut ne oppimaan uudelleen. Koko elämäni ajan minua varten on tarvittu vahva esirukoilijoiden tuki. Löysin uskon tien. Isälläni oli sotakaverina evankelista ja kirjailija Erkki Leminen, jolla oli tapana kertoa tarinoita meille lapsille ja kuuntelimme tarkkaavaisesti hänen ympärillään. Olin kolmentoista vanha kun meidät kutsuttiin telttakokoussarjaan, jonka aiheena oli Tiellä taivaaseen vai kadotukseen? Teltan ovella Leminen kysyi minultakin, että onko minulla varmuus, kumman tien kulkija olen? Jäin empimään vastausta ja hän tulkitsi epävarmuuteni ja pyysi keskustelemaan kanssaan. Sinä iltana tein tietoisen uskon ratkaisun. Oma äitini piti meille pyhäkoulua ja siellä kävi yli 70 lasta. Armolahjoja. Kun kasvoin uskossani, kuulin myös opetusta armolahjoista ja Erkki Lemisen kanta oli se, että kielillä rukoileminen ei ole niin tärkeää, mutta aloin pyytää ja rukoilla Jumalalta sitä lahjaa, minkä Hän hyväksi näkee. Minä sain henkien erottamisen lahjan. Se on tullut esille esimerkiksi siten, että jos paikalla on vastahenkeä, tunnen sen selvästi. Järkyttävintä on nähdä ihmisen otsassa oikein Paholaisen sarvet. Jos uskovien välillä on hengelltsikää  ensin inen yhteys, näen siinä kuin kauniin, kirkkaan ”kaarisillan”. Jos yhteys rikkoutuu tai se ei toimi, silta katkeaa. Taas vakava sairaus. Aloin tuntea itseni sairaaksi ja aloin oireilla niin, että oli vaikea saada happea. Tuntui, että hengitys ei enää kulje ja että tukehdun. Tutkimuksissa löytyi erittäin huonot veriarvot ja koska hemoglobiini kuljettaa happea, todellakin luulin, että tukehdun. Sain lähetteen sairaalaan ja sain punaisia verisoluja. Tehtiin paljon tähystyksiä ja minulta löytyi paksunsuolen syöpä. Koska äitini ja siskoni ovat kuolleet syöpään, tietenkin tuli mieleeni, että pitikö minunkin kokea näin vakava sairaus? Loistavat veriarvot. Ennen leikkaukseen menoa minut voideltiin öljyllä ja sain hyvin rauhallisen ja hyvän olon, että kyllä Herra vielä nostaa tästä. Ja myöhemmissä tarkastuksissa kaikki veriarvot ovat olleet niin loistavat, eikä merkkiäkään löydy koko sairaudesta. Syöpälääkäri kysyikin, että onko minulla jokin hengellinen tukiryhmä, kun voin näin hyvin? ”Onpa hyvinkin,” vastasin syöpälääkärille! Ja minulla on myös suuri kiitollisuus jokaisesta päivästä, jonka olen saanut elää. Vakava sairaus jo lapsena antoi sen kiitollisen sydämen, että jokainen päivä on armoa ja lahjaa. Rukousillassakin keskityn kiittämään ja iloitsemaan: Näen siellä alttarilla hopealle hohtavan enkelin, joka levittää siipensä kuin ison linnun siivet... Se on sinun tukenasi, Pirkko”, Eini-Maija rohkaisee. ”Tulen niin iloiseksi, kun näen, miten se laittaa kätensä sinun pääsi päälle – välillä on vain toinen käsi, välillä molemmat,” Eini-Maija kuvailee…

  

Marja Petrell: Ensimmäisenä aamulla:Aamuhalaus ja aamusuukot!

Pelko avioliitossa. Avioliittoon menin tietenkin nuoren ihmisen odotuksilla ja olin onnellinen, kun meille syntyi pieni tyttö. Seuraava raskaus päättyi niin, että menetimme poikamme synnytyksessä ja siitä alkoi vaikeudet mieheni kanssa. Alkoi aina vain lisääntyvä ja runsaampi alkoholin käyttö. Tuli paljon väkivaltaisuutta ja pelottavia tilanteita. Miehelläni oli käytössään luvaton taskuase ja muistan miten kauheaa oli, kun hän laittoi oven lukkoon, painoi aseen rintaani vasten ja uhkasi sillä. Kuitenkin minulle tuli sellainen rauha, ettei tässä tapahdu mitään ja siitä hän lähtikin nukkumaan. Kun hän nukahti, vein aseen metsään piiloon, ettei ainakaan sinä yönä mitään kauheaa tapahdu. Kun tällaista tuli, piti muuttaa tyttöni kanssa äidin luo. Olin työssä Soukan koululla ja sain työkaverin, joka oli uskossa. Hän aina sanoi, että saan soittaa vaikka yöllä, jos tarvitsen apua. Soitinkin hänelle, ja kysyin, että teinkö oikean p äätöksen, kun olimme asumuserossa. Hän rukoili paljon meidän molempien puolesta ja rukous auttoi: Mieheni kanssa kaikki on anteeksi pyydetty ja annettu. Kouluttajana. Olen tehnyt pitkän uran sairaalassa. Siellä tehtäviini kuului kouluttaa niitä nuoria, jotka vasta tulevat työhön. Henkilökunta vaihtui usein ja tästä työstä jäi minulle paljon hyviä muistoja. Täysin palvelleena jäin 62-vuotiaana eläkkeelle. Olen ollut mukana myöskin eläkeläisjärjestössä ja otimme tehtäväksemme käydä tervehtimässä sairaita ja surun kohdanneita jäseniämme. Tällaisella käynnillä tutustuin myös Sonjaan ja Aimoon. Sonja sairasti kahdeksan kuukauden ajan haimasyöpää ja syöpä levisi myös keuhkoihin, mutta Sonja niin kauniisti minua aina kohteli: ”Ihana Maija tulee taas!” Näin hän minua tervehti. Yhteinen suru. Kun Sonja nukkui pois, jaoimme yhdessä Aimon kanssa surutyötä ja se muuttui hyväksi ystävyydeksi ja myös rakkaudeksi. Olemme saaneet jakaa myös yhteistä uskoamme ja onnellinen päivä oli syntymäpäiväni vuonna 2007 - silloin menimme kihloihin. Ja vielä onnellisempi oli vuoden 2008 syntymäpäiväni: Silloin täytin 70 vuotta ja silloin meidät vihittiin! Olavilla on asuntovaunu ja yhdessä olemme liikkuneet ja matkustaneet. Käymme talvella etelässä ja kesällä Keuruulla juhannuskonferenssissa. Aimo aina vakuuttaa, että siinä tulee tuntemaan toisen hyvin, kun on vain pieni asuntovaunu. Olavilla on myös kolme lasta, ja heidänkin kanssaan on mennyt oikein hyvin. Aina kyselevät ja tiedustelevat, että miten Maija jaksaa? Oikea rakkaus. Aina ensimmäiseksi, kun aamulla nousemme ylös, meillä on se aamuhalaus ja aamusuukot. Olavi on aina ollut minua kohtaan auttava ja yritän omalta osaltani tehdä samoin. Miltei kaiken ajan vietämme aina yhdessä ja yhdessä kuljemme myöskin Raamattupiirissä ja rukousilloissa. Olimme viimeksi mukana Klaukkalan kirkon rukousillassa ja tunsin siellä voimakkaan Pyhän Hengen läsnäolon. Menin myös rukousjonoon ja pyysin Pirkkoa rukoilemaan, että vatsassa tuntuu nyt jotakin... Hän laittoi kätensä vatsan päälle ja tuli sellainen voima, että sehän vei jalat alta! Meille Aimon kanssa ainut todellinen lääke onkin se, että Taivaan Isä voi parantaa. Ja tiedän, että kun olen itsekin rukoillut Aimon olkapäiden tai sydämen puolesta, Jumala silloin meitä molempia vahvistaa.

 

Sanna Roine: Musiikki on Jumalan ja minun välinen asia

”Olin vain kaksivuotias, kun aloitin soittamisen ja niin monta kertaa pyysin: ”Äiti, äiti, haluan pianon!” Lopulta hän kyllästyi ja viiden vanhana sain oman pianon. Se oli suuri päivä, koska sain itse tehdä valintani ja tarkkaan kuulostelin, että tässä on tällainen ääni? Ei tämä käy, mutta tämän haluan! Musiikki kumpuaa minusta. Musiikki on Jumalan ja minun välinen asia ja elän äänimaailmasta!” Sanna Roine kertoo silmät tuikkien. Menen ääneen sisään. ”Niin kuin rukoustakin, myös musiikkia varten pitää hiljentää itse itsensä ja yli 100 prosenttisesti pitää vastaanottaa se, mitä kuulee. Pitää elää siitä, mitä kuulee ja mennä ääneen sisälle riippumatta siitä, onko se ulkoa tuleva vai sisäinen ääni. Kun suljen silmäni, en näe mitään visuaalista - silloin on vain se äänimaailma ja jotkut laulutkin ovat sellaisia, että niiden aikana saatan nähdä värejä. Lapsuuteni maaseudulla ei ollut mitään musiikkiopetusta, eikä kukaan halunnut viisivuotiasta oppilasta. Mutta saimme uuden opettajan ja hän otti minut jo kuusivuotiaana oppilaakseen. Ja jo kouluaikana, kahdeksanvuotiaasta asti sain tehtäväkseni säestää aamuhartauden virret. - Kaikki nämä vuodet olen musiikin kautta jutellut Jumalan kanssa. Tulehdusarvot nousivat. Piti tietenkin hankkia oikea ammatti ja olen opiskellut Teknisen Korkeakoulun koneinsinööriksi. Musiikki tuli myös opiskeluajan tärkeäksi harrastukseksi: Otaniemi oli täynnä musiikkia ja muusikkoja ja minusta tuli Teknisen Korkeakoulun lukkari. Mutta tuli myös ongelmaa, sillä jo viisitoistavuotiaana sain ensimmäisiä tulehdusoireita, joista en ymmärtänyt, mitä tämä on? Tuntuu tietenkin oudolta, jos tasapaino yllättäen lakkaa toimimasta. Se oli pelottavaa. Sairastin monta peräkkäistä tasapainohermon tulehdusta ja ne tulivat aina hiipimällä vuorokauden, kahden kuluessa. Oireet tuntuivat niin vakavilta, mutta vaikka olin kaksi viikkoa sairaalassa, ei sielläkään tiedetty, mitä tämä on? Nyt on diagnoosi!. Vasta kymmenen vuotta sitten tutkimuksiin saatiin korkeataajuusmagneettilaite, jolla sai aivoista tarkan kuvan. Kaikkien kokeiden jälkeen neurologisen poliklinikan lääkäri töksäytti, että nyt on diagnoosi ja sinulla on MS! Hänen ilmeensä oli niin voitokas, että ikään kuin kaikki olisi hyvin, kun diagnoosi on löydetty. Ja samassa vain kysyi, että tiedänkö mikä on MS? Olin silloin nuori, vain 24-vuotias ja tavallisen elämän rakentaminen, opinnot, ammatti, perheen perustaminen - kaikki oli kesken ja myllerryksessä. Itkin ja ihmettelin järkyttyneenä. Tulehduksittain etenevä sairaus. Sairauteni oli oireillut monta vuotta jo ennen tätä diagnoosia. MS-tauti on invalidisoiva, tulehduksittain etenevä aivosairaus. Oikeaa hoitoa tähän sairauteen ei ole - vain lääkkeitä, jotka ehkä hidastavat sen kulkua. Näitä kaikkia lääkkeitä on minuun testattu, mutta minulle niistä on ollut enemmän haittoja kuin hyötyä. Monta kertaa ne ovat olleet minulle myrkkyä. Siksi opiskelu ja työelämä kävivät mahdottomaksi: Milloin vasen puoli halvaantui, milloin jalkani eivät enää toimineet, milloin tasapaino oli poissa, milloin olin sokea, milloin mitäkin. MS-taudin tulehdukset tekevät väsyneeksi ja stressinsietokyky laskee nollaan. Olin niin toivoton, tulevaisuudeton, itsetuhoinen ja irtisanouduin työpaikastani, koska en enää pysynyt työnjohto-oikeuden alaisena aikatauluvaatimuksissa. Samaan aikaan tuli avioero. Olin muutamaa vuotta aikaisemmin perustanut yrityksen ja olin vielä kymmenen vuotta yrittäjänä, kunnes sikainfluenssasta alkoi sairasloma, joka johti sairaseläkkeelle. Itkin, huusin ja ihmettelin järkyttyneenä. Tartuin hengellisyyteen. Pari vuotta aiemmin olin sokeutunut kuudeksi viikoksi ja jäänyt tästä näköhermon tulehduksesta hyvin näkövammaiseksi. Olin puolisokea, kipeä ja vammainen ja tarvitsin apua kaikkeen liikkumiseen. Mutta Jumalaan olen aina uskonut ja rukoillut ainakin iltarukouksen. Tartuin myös kaikkeen hengellisyyteen, mitä oli tarjolla. Kävin hengellisissä tilaisuuksissa ja rukousilloissa ja luin Raamattua, jos näkö toimi. Marja-Liisa ystäväni alkoi rukoilla puolestani, hän rukoili moneen kertaan, aina pitkään ja niin säännöllisesti. Ystävyytemme on jatkunut vuosia, niin myös rukoukset. Sain rukousapua ihmisiltä ja Herralta. Tie siihen, mitä elämässäni haluan. Kuulin radiosta ohjelman, jossa puhuja kertoi, miten hänkin oli sairas, elämäntilanne kaoottinen, mutta miten hänellä parantuminen lähti kiittämisestä. Koin tämän omakseni ja aloin Jumalan edessä kiittää elämästäni! Tämä on minun elämääni ja tämä on myös tie siihen elämään, jota itse haluan ja se kiitos tuli sydämestäni: Näin saan vain soittaa ja ylistää Jumalaa. Vaikka se kiittämisen riemu saattoi kadota, ymmärsin, ettei kiitos tule itsestään, vaan minun tulee asettaa itseni siihen kiitokseen! Opin miten pienestä voi lähteä kiitollisuuden olotila ja siirtyy koko kiitollisen elämän olotilaan… Neljä vuotta sitten näin Pirkon Yle1 uutisissa puhumassa rukouksesta ja hakeudun kiinnostuneena Tapiolan kirkon rukousiltaan. Siitä rukousillasta löysin tulevan mieheni Karin - ja miten syvästi kiitollinen olen hänestä ja yhteisestä rakkaudestamme! Yhdessä teimme myös matkan Pyhtitsan luostariin, Viroon. Rukoilin paljon luostarin kirkossa ja minulle kerrottiin, miten alueelle on syntynyt lähde, joka on hyvin kirkasvetinen, vaikka teollisuus on saastuttanut pohjavettäkin. Menimme koko ryhmä lähteelle ja kun itse menin sinne kastautumaan, muu ryhmä aloitti virren laulamisen. Kastauduin kolme kertaa rukoillen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja noustuani ylös lähteestä menin veisaamaan muiden mukana. Ja mikä suuri hämmästys: Näin virsikirjan tekstin! Ja kun kävelimme lähteeltä pois, tasapainoni toimi ja pystyin kävelemään aivan ilman apua! Ottaa syliin. Ihmisten kanssa asioidessani haluan ja yritän olla lähellä toista ihmistä – todella lähellä ja kaikki aistit avoimina. Toivon aina, että toinenkin on avoimesti lspan style=äsnä minulle. Juttelemme, laulamme, hyräilemme Jumalalle. Vaikka elämässä tulee niin kamalia asioita vastaan, tiedän, että kukaan ihminen ei ole yksin. Oli tilanne mikä hyvänsä, minä saan ja minulla on lupa riemuita Jeesuksessa! ”Ylistän Herraa, koko sydämestäni… Minä iloitsen, riemuitsen Sinussa…

 

 Jaana Soikkonen:  Pyörätuoli jäi kirkkoon!


Lähdin vain siunattavaksi, mutta tulin ulos kirkosta kävellen - ilman pyörätuolia!Menehdynkö tähän? Keväällä, huhtikuussa yllättäen sairastuin syöpään. Veljeni oli puhunut minulle rukousilloista ja kertoi, että muillekin on siellä tapahtunut ihmeitä. Mietin, että pitäisiköhän kokeilla tuollaista ja veljeni kanssa lähdimmekin Kempeleen kirkkoon. Olin ensimmäistä kertaa matkalla rukousiltaan ja matkalla mielessäni aprikoin, että saattaa käydä niin, että muut paranee ja minä en! Pian rukousillan jälkeen kilpirauhassyöpäni leikattiin ja ennuste oli erittäin hyvä. Fysioterapeutti yritti saada minut liikkeelle. En tuntenut itseäni terveeksi, koska kaiken aikaa kivut ja iskias-oireet pahenivat. Jalat alkoivat heikentyä ja liikkuminen vaikeutua, koska jaloista alkoi mennä tunto. Kävin kymmenellä eri lääkärillä ja aina uudelleen, kolme kertaa minut määrättiin tarkkoihin kuvauksiin. Kuvausten perusteella selästäni – tai oikeastaan selkäytimen sisältä – löytyi onkalo, mutta mitään leikkausta tai korjausta näihin oireisiin en voinut saada, koska lääkärit arvelivat, että tällaisia oireita leikkaus saattaa vain pahentaa. ”Kuntoutuslinjalla jatketaan”, lääkäri tokaisi ja sitä kuntoutusta jatkettiin Kajaanissa. Siellä kuntoutuksessa fysioterapeutti hoiti ja rohkaisi käyttämään lihaksiani ja yritti nostaa minut liikkeelle, mutta hänelle jouduin vain toteamaan, että enää en pysty kävelemään... Lopulta jouduin pyörätuoliin. Ihmeellinen ilta! Lähdimme nykyisen mieheni Kimmon kanssa Sotkamon kirkon rukousiltaan. Kimmo oli jo tottunut siihen, että joutuu kärräämään minut pyörätuolilla ja usein, Lähtiessämme Kimmo auttoi minua pukemisessa ja meillä oli valmiina se ajatus, että käväistään vaan, pyydetään siunausta ja sitten Kimmo kärrää minut takaisin kotiin. Mutta se ei mennytkään ihan niin kuin kuvittelimme! Jo heti kun sisään pääsimme, me molemmat tunsimme erityisen ilmapiirin ja Kimmo, joka on äitinsä puolelta ortodoksi, hänkin tunsi sen hyvän olon ja lämmön. Jo vuoroa odottaessamme meille tuli erilainen olo! Katso Jeesukseen! Rukousjonossa Pirkko tuli ensin Kimmon kohdalle ja rukoili hänen kipeän kätensä puolesta. Käteen tuli lämpö, eikä käsi ollut enää kipeä. Sitten Pirkko tuli minun kohdalleni ja – sen sijaan että olisi kauniisti hoivaillut ja voivotellut tilannettani – Pirkko napakasti ja käskevästi sanoi, että nouse ylös! Ala kävellä! Aloin selittää, että selkärangassani on onkalo ja jaloista puuttuu voima. En pysty liikkumaan! Mutta Pirkko järjesteli pyörätuolin jalustat j/pa /spantaas komensi: ”Nouse ylös! Katso Jeesukseen!” Lähdin yrittämään, ja olin hetken perästä pystyssä. Otin varovasti ensimmäisen askeleen... Koko ajan tietenkin oletin, että kaadun lattialle. Mutta ei, kävelin alttarin päähän ja takaisin ja jalat kantoivat! Mieheni Kimmo siirsi pyörätuolin syrjään ja seuraava, mitä itkultani muistan on se, että Pirkko käskee minut ”Kiitos Pirkko, että otit minulta pyörätuolin pois. En ole istunut siihen kertaakaan sen illan jälkeen. Eilen kävelin jo noin 4–5 kilometriä omin jaloin.  Kiitos Pirkko ja kiitos Jeesus!” avustajakseen alttarille! Siis auttamaan niitä, jotka odottavat rukousta tai joiden puolesta on jo rukoiltu! Jo heti seuraavana päivänä Kimmo vei pyörätuolin ja kaikki apuvälineet takaisin Terveyskeskukseen. Pelko lähti pyörätuolin mukana. Nyt elän siinä luottamuksessa, että Jumala meitä auttaa. En enää ole yksin näiden vaikeuksien keskellä ja sain heti rohkeutta kertoa kenelle vain, miten olen parantunut. Sain sydämestäni todistaa, että tapahtui suuri ihme. Siksi nytkin Sinulle hyräilen: ”Älä turhaan pelkää, mitä edessäs on. Herra ei sua hylkää, hän läsnä on...” 

 

Paavo Makkonen: Halvaantuneen pyörätuolipotilaan parantumisihme!

Viime syyskuussa Joutsenon kirkon rukousillassa Pirkko Jalovaara tuli luokseni opetuspuheensa aikana, siis jo ennen varsinaisen rukouspalvelun alkamista. Istuin pyörätuolissa kirkon keskivaiheilla. Pyysin Pirkkoa ensin rukoilemaan ”helpomman” vaivani puolesta. Vasen käteni oli murtunut ja kovin kipeä. Rukoiltuaan hän kehotti: ”Nosta kätesi ylös!” Nostin. En enää tuntenut kipua. Itsekin hyvin hämmästyneenä ja kädet koholla kiitin Jumalaa saamastani pika-avusta!” Juoksin ja hyppelin pitkin kirkon käytävää. Olin ollut kaksi vuotta pyörätuolipotilaana jalkojeni halvaantumisen vuoksi. Nyt rohkenin pyytää esirukousta myös jalkojeni parantumisen puolesta. Pirkko pyysi minua nousemaan pyörätuolistani lattialle seisomaan. Horjuen kohottauduin jalkeille... ”Kävelehän nyt!” Pirkko rohkaisi. Aluksi olin nöksähtää nenälleni, mutta sitten jalkani alkoivat kantaa. Pirkkokin riemastui ja jo kyseli: ”Kuinkahan juoksu sujuisi?” Nostelin jalkojani yhä korkeammalle ja korkeammalle. Lisäsin vauhtia, juoksin ja hyppelin pitkin kirkon käytävää. Salissa kuului kohahdus. Koko kirkkokansa alkoi taputtaa kiitokseksi Jumalan tekemästä ihmeestä. Kathryn Kuhlmanin kokoukseen! En ollut vielä uskossakaan, kun ensimmäisen kerran koin ihmeellisen paranemisen. Vuonna 1975 Israelin matkalla osallistuin erityisesti suomalaisille järjestettyyn rukouskokoukseen, jossa Kathryn Kuhlman palveli. Sinne jäivät niskani okahaarakkeen murtuma, kallovamma ja kovat säryt! Vaimoni halusi kuitenkin testata, olinko todella parantunut? Kokouksenjälkeen hän pyysi minua puristamaan aiemmin hervottomalla kädelläni omaa kättään. Hänkin tunsi, miten puristusvoima oli palannut ja kipu poistunut.  Samoin kuin Jeesuksen aikana. Myös vaimoni Mirja on omien sairauksiensa keskellä saanut apua ja lohtua Jeesukselta. Hänellä oli veritulppa ja kuolio molemmissa lonkissa. Ennen leikkausta ankarien kiputilojen kourissa omassa makuuhuoneessamme Mirja koki, kuinka Jeesus näyttäytyi hänelle kuin sumuverhon takana. Mirja kuuli Vapahtajan sanovan: ”Samalla tavalla paranee ihmisiä tänään kuin aikoinaan eläessäni Israelissa!” Vaimolleni tuli valtava ilo ja rauha sydämeen.  Tuli palaa, lämpö hehkuu. Sammonlahden kirkossa marraskuisessa rukousillassa 2012 sain jälleen uutta voimaa jäseniini ja vahvistusta uskolleni. En ole ennen kokenut niin valtavaa Pyhän Hengen kosketusta! Vieressäni ollut vaimoni kertoi, että minusta huokui käsin kosketeltavaa lämpöä. Se leijui ympärilläni vielä kotiin palattuani. Pari iltaa myöhemmin katselin TV7:n ohjelmaa. Siinä kehotettiin rukoilemaan juuri sillä hetkellä akuuttien vaivojen puolesta. Minulla oli vielä polvituki, joka esti nostamasta jalkaa toisen päälle. Rukoilin, että pääsisin eroon tuesta. Aamulla herättyäni huomasin, että kykenin kivutta nostamaan jalan toisen päälle! Kuntoutuksessakin olen tehnyt jalkaprässiharjoituksia ilman tukea ja kipua. Olen tiedustellut lääkäreiltäni, onko kokemani paranemisen ja kuntoutumisen kaltaista tapahtunut aiemmin. ”Ei ole tietääksemme ainakaan näillä seuduilla”, sanoivat lääkärit. Polvistun rukoukseen ja ehtoollispöytään. Tämä on Jumalan lahjaa ja siitä polvillani Häntä kiitän! Suurin iloni on kuitenkin se, että vuosien jälkeen saatan taas polvistua kirkon alttarille ehtoollista vastaanottamaan. Voin sydämestäni yhtyä ehtoollisvirren sanomaan: ”Hän luonamme on armollaan, lämmittää meidät paisteellaan, ja taivasta jo päällä maan, on hetki Hänen seurassaan” (Virsi 229:3)

 

Noora Poskiparta: Halusin vai kuolla...

 

”Vielä pari vuotta sitten en olisi voinut aavistaakaan, että näin ihania hengellisiä lauluja on olemassakaan! Haluan oppia niitä aina vain lisää voidakseni ylistää Jumalaa ja kutsua laulullani muitakin samaan iloon. Aikaisemmin osallistuin hyvällä menestyksellä karaoke-, iskelmä-, ja tangokilpailuihin saadakseni hyväksyntää ja ihailua, mutta siitä tulikin vain turha, hetkellinen nautinto. Nyt laulan Jeesuksen kunniaksi. Siitä saan aina vain enenevää, sydämen iloa”, Noora Poskiparta hymyilee – ja hyräilee! Lääkehumalaa, huumehörhöilyä ja väkivaltaa. ”Hyvin nuorena, tai oikeastaan vielä lapsena ajauduin porukoihin, joissa käytettiin alkoholia, lääkkeitä ja huumeita. Minustakin tuli niiden orja. Etsin rakkautta ja hyväksyntää ihmissuhteista, joissa rakkauden sijaan jouduin kokemaan pahuutta ja väkivaltaa. Siinä touhussa myös psyykkinen terveyteni romahti. Vasta 15-vuotiaana jouduin – tai pääsin – psykiatrisen sairaalan nuoriso- osastolle, jossa kävin 8-9 luokat ja sain niistä päästötodistukset. Olen taiteellinen luonne ja pääsin opiskelemaan tekstiilialaa Käsi- ja taideteolliseen oppilaitokseen. Vuonna 2000 jaksoin myös suorittaa tekstiiliartesaanin tutkinnon. Ystävän kuolema oli viimeinen niitti. ”Vielä pari vuotta sitten en olisi voinut aavistaakaan, että näin ihania hengellisiä lauluja on olemassakaan! Haluan oppia niitä aina vain lisää voidakseni ylistää Jumalaa ja kutsua laulullani muitakin samaan iloon. Aikaisemmin osallistuin hyvällä menestyksellä karaoke-,Lauluharrastukseni eteni hyvän opettajan  johdolla ja ystäväni tukemana aina levyn tekemiseen asti. Silloin koin elämäni suurimman järkytyksen: parhain muusikkoystäväni kuoli yllättäen. Tuntui kuin pohja olisi pudonnut koko elämältäni. Kaiken lisäksi käynnissä oli vielä oikeudenkäynti minua pahoinpidelleen miehen kanssa. Halusin vain kuolla, päästä tästä kaikesta sotkusta pois. Olin jo yrittänyt lääkkeillä itsemurhaakin useamman kerran,  mutta onneksi se ei koskaan onnistunut. Muistan kieriskelleeni lattialla ja huutaneeni: ”Jeesus, jos olet olemassa, auta!”  Itkuni vain yltyi. Syksyllä 2011 olin jostain saanut kuulla, että Pirkko oli tulossa pitämään rukousiltaa Sammonlahden kirkkoon, Lappeenrantaan. Menin sinne ja olin kuin Liisa Ihmemaassa – niin hämilläni ja arkana. Pirkko rukoili puolestani ja Jumalan rakkaus selvästi kosketti minua, vaikka suurta elämänmuutosta ja mullistusta ei heti tullutkaan. Mutta kuitenkin, hyvin pian alkoi aivan uusia asioita tapahtua elämässäni. Osallistuin Vapaakirkossa tilaisuuteen, jossa vain tuijotin herkeämättä alttariseinän ristiin ja itkin. Tuntui kuin olisin tullut kotiin! Puolestani rukoiltiin ja itkuni vain yltyi. Minulle sanottiin: ”Tulet vielä paljon itkemään, mutta saat myös avun kaikkeen, mitä tarvitset.” Sitä sainkin, kun lähetin TV7:n Pirkon rukousiltoihin pyyntöjäni. Johdatusta askele askeleelta. Jumala on johdattanut minua hyvin yksityiskohtaisesti. Minulle järjestyi paikka kuntouttavan työtoiminnan kautta Lappeenrannan Vapaakirkon Via Dia-kahvilaan. Olin aiemmin suorittanut laitoshuoltajatutkinnonkin, joten olen ”pätevä” siivoamaan kirkon ja kahvilan tiloja! Siellä seinällä on yhä se sama risti, jota olin muutama kuukausi aikaisemmin ensi kertaa katselut ja tuntenut oloni kotoisaksi. Tulen siis viikoittain aivan konkreettisesti ristin juurelle! Siivotessani laulan ja rukoilen. Nautin nyt työstäni. Muutoksen merkit näkyvät. Uskoon tultuani olen kokenut lyhyessä ajassa monta muutosta. Ravintolaillat vaihtuivat seurakunnan tilaisuuksiin, lääkkeistä ja alkoholista saatu lohtu vaihtui rukoukseen, ja se pinnallinen seura ja seurustelu vaihtui uskovien sydämelliseen yhteyteen. Laulunikin ovat vaihtuneet iskelmistä ylistyslauluihin. Toivon liekki syttyy sydämeeni ja ilo valtaa koko olemukseni, kun laulan kiitosta Herralleni. Koen siinä Pyhän Hengen lämpimän läsnäolon. Silloin ennen se paha, oikein kuoleman henki valtasi synkän mieleni, mutta nyt haluan elää, elää, elää! Tämä on kuin toinen elämäni, mutta entistä paljon parempi! Olen pukeutunut uuteen. Tiedän, että en ole vielä perillä, koska tämä uusi elämäni on vasta aluillaan. Tarvitsen turvaa ja varjelusta ja edelleenkin, oikeastaan joka päivä minun on vielä sanottava mielessäni – jopa ääneen – että en enää halua palata entiseen. Joka päivä edelleen rukoilen, että Jeesus auta minua! Ja mikä lohdutus, kun kuulen sisimmässäni Jeesuksen vakuuttavan: ”Minä nostan sinut!” Entisessä elämässäni yritin aina itse, mutta se tie span style=vei tyhjyyteen ja pettymyksiin. Nyt olen oikeassa paikassa uskonystävien keskellä.

 

Kaarina Pesonen: Olen lääkäri, mutta tarvitsen paljon rukousta

Sydäntäni hoidettiin. Pari vuotta sitten katsellessani TV7:n rukousohjelmaa Pirkko pyysi panemaan  käden kipeän tai oireilevan paikan päälle. Tein niin, käteni oli sydämen päällä. Minulla oli ollut puolisen vuotta inhottavia rytmihäiriöitä iltaisin. Nyt rukoillessamme yhdessä TV:n äärellä tunsin kädessäni lämpöä. Se oli minulle uutta! Huomasin sanovani puoliääneen: ”Nyt minua hoidetaan.” Kyllä. Hoito tehosi! Sen jälkeen rytmihäiriöt eivät ole minua vaivanneet. Alan ammattilaisena en näe lääketieteellistä syytä siihen, miksi näin tapahtui, koska mitään lääkitystä ei ollut kuvioissa mukana. Hengellisen syyn ymmärrän ja otan vastaan: Jumala paransi minut rukouksen avulla Pyhän Hengen kautta. Kotisohvalla! Ihminen on kokonaisuus. Ajattelen ihmistä ruumiin, sielun ja hengen kokonaisuutena. Minuakin uuvutti henkinen stressi, joka vaikutti fyysiseen jaksamiseeni ja sydämen toimintaani. Siihen sain avun hengellistä tietä, kun jätin huoleni rukouksessa Jumalan käsiin. Pyhä Henki se oli, joka sisimmässäni sanoi: ”Minä hoidan sinua!” Olen iloinen siitä, että nyt voin halutessani panna käteni sydämen päälle ja tuntea Jeesuksen sanovan: ”Minä  hoidan sinua. Ei sinun nimesi enää ole Hylätty, vaan sinun nimesi on oleva Rakastettuni” (Jes.62:4). Jalkani parani. Viime syksynä kompastuin ja kaaduin. Illalla en pystynyt varaamaan jalkaani ja otin kepin kävelyn avuksi. Yöllä vasen   jalkateräni oli ”älyttömän” kipeä – oikein hirvittävän kipeä, vaikka olin tehnyt kolmen K:n hoidon: kylmä, kohoasento, kipulääke. En saanut unta ja aloin rukoilla: ”Kipu pois, Jeesuksen nimessä!” Kipu alkoi hellittää, ja toistin  saman pariin kertaan. Sitten nukahdin rauhassa. Aamulla arvelin, että kyseessä on varmaankin murtuma ja menin röntgenkuvaukseen. Ei ollut murtumaa ja lääkäri sanoi, ettei tässä ole  turvotustakaan, ja päästi minut kotiin. Profetia toteutuu. Edellä kerrottuna kompastumispäivänä minulla oli ollut muutamia muitakin läheltä piti -kaatumisia, vaikka olin liikkeellä hyvillä kengillä hiekkatiellä. Mitähän tämä tarkoittaa, ajattelin. Olin tulossa Healing Rooms -tilaisuudesta, jossa joku oli profetoinut yleisölle: ”Nyt  paranee globulus”. ”Minulla on sellainen”,  uiskasin vierustoverilleni. Kilpirauhasessani oli nesteontelo, ja leikkausta oli suunniteltu. Ajattelen, että kokouksessa kyseessä oli henkien taistelu. Vihollinen oli raivoissaan ja halusi kostaa parantujalle. Se sai minut kaatumaan ja loukkaamaan jalkani. Kun menin seuraavan kerran ultraäänikokeeseen, globulus oli pienentynyt eikä leikkausta tarvittu. Taaskaan en löydä lääketieteellistä syytä, miksi se oli kasvanut ja miksi se lähti itsestään kutistumaan ilman lääkkeiden vaikutusta. Pyhä Henki oli saanut parantumisen aikaan ja voittanut vihollisen vaikutuksen! Ajattelen, että meistä taistellaan kaiken aikaa, ja näinä aikoina taistelu kiihtyy. Siksi meidän tulee luottaa ja turvata Jeesukseen yhä lujemmin. Hän on Voittaja, jolla on kaikki valta ja voima. Hänelle yksin kunnia! Lihasreumani oireet hävisivät. Eräässä hengellisessä tilaisuudessa Pyhän Hengen täyttämä saarnaaja kertoi Jeesuksen parantamistyöstä. ”Hän on tänään sama kuin silloin, rukoillaan”, pyysin. Minulla oli lihasreuma, jota vuoden verran oli hoidettu kortisonilla, mutta annoksen pienentyessä oireet aina palasivat. Rukouksen jälkeen oireet hävisivät, eivätkä ne ole kuuteen vuoteen palanneet.  Eräs mieluinen raamatunlause minulle on 1 Kospan style=r 4:7: ”Mitä sinulla on, mitä et ole lahjaksi saanut?” Se poistaa kilpailun ja vertailun ihmisten väliltä. Voimme kiitollisina Jumalan lapsina ottaa häneltä vastaan, mitä hän on varallemme suunnitellut. Hän on kanssamme ja hoitaa meitä joka tasolla. ”Minä olen Herra, sinun parantajasi”, hän sanoo jokaiselle meistä ja Hän tarkoittaa kokonaisvaltaista paranemista!

 

30 kiloa laihtunut Vesa: ”Nälkä kasvaa syödessä”!

 

Paino kerääntyy takaisin. ”Vuosi sitten tammikuussa sydämeni leposyke oli jo toista sataa ja se säikäytti: Jotain on itsekin tehtävä! Painon pudotus oli ollut pitkään rukousaiheeni, koska olin ennenkin laihduttanut. Vanhimman tyttäreni syntyessä ja ennen  kastetta pudotin 40 kiloa neljässä kuukaudessa. Mutta silloin se oli liian nopeatahti, ja paino oli kaikki tullut takaisin.Painoin 145 kiloa ja sydämen lisäoireena oli korkea verenpaine”, Vesa ila kertoo. Innostus vahvistaa. ”Sain vahvan motivaation ja innostus  kasvoi, kun paino alkoi pudota – siis nälkä siinäkin asiassa kasvaa syödessä. Aloin tarkemmin katsoa, mitä suuhuni laitoin ja paljonko sinne laitoin: Leivän ja lihan jätin pois, mutta lautasen täytin hedelmillä, kasviksilla ja broilerilla. Paino lähti hyvin putoamaan ja  Jumalalta sain voimaa käydä pari kertaa viikossa myös uimassa. Ilman Jumalan voimaa ei viitsi lähteä edes lenkille. Rukouksesta saan voimaa kaikkeen – myös laihduttamiseen! Alkoholi ja tupakka. Jo kymmenen vuotta sitten lähdin kyytimieheksi  Puolangan kirkon rukousiltaan, enkä olisi uskonut, että sieltä tulen uutena miehenä takaisin kotiin. Enkä tiedä vieläkään, mikä sai minut rukousjonoon, Pirkon eteen, mutta tuli se valtava lämpö, joka alkoi virrata päälleni. Ajattelin ihmeissäni, että tässähän haluan  viipyä vaikka kuinka kauan! Meni viikko, meni kaksi ja eipä tupakkia enää tarvinnut. Sen päivän jälkeen en ole juonut,enkä tupakoinut. Jumalan johdatus. Minulla on se luottamus Jumalan johdatukseen vaikka usein vasta jälkikäteen sen tajuan: Ai niin, Jumalahan tämänkin järjesti. Rukoukseni ja Raamatun lukunspan style=span style=i on saanut uutta puhtia, kun vaimoni Raijan  ja ystäviemme Ailan ja  Yrjön kanssa kokoonnumme yhdessä rukoilemaan. On syntynyt syvä keskinäinen yhteys ja pyydämme Jumalalta viisautta  oikeastaan kaikkeen:  ”Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi…” (Ps 23:4).

 

Pauliina Ylinen: Neljävuotiaana istuin nukke sylissä rukousillassa!

 

”Kaiken ikäni minä ylistän Herraa, minä veisaan Jumalani kiitosta niin kauan kuin elän” (Psalmi 104:33). Tämä Psalmi on elämäni tunnuslause ja uskontunnustus. Voisihan se olla aivan päinvastaistakin, katkeraa valittamista, sillä syntymästäni saakka olen kärsinyt vaikeista sairauksista. Äidilläni oli raskausmyrkytys ja minut saatettiin maailmaan hätäsektiolla keskosena. Viiden viikon ikäisenä minuun asennettiin shunttilaite, joka säätelee aivoselkäydinnesteen virtausta. Yhdeksän kuukauden ikäisenä minulle tehtiin asiaan liittyvä korjausleikkaus ja shuntti jätettiin varalle. Se on minulla vieläkin. Myöhemmin todettiin vielä epilepsia ja lievä vasemman puolen halvaus”, Pauliina Ylinen kertoo - iloisena ja tyytyväisenä. Hätä painaa polvilleen. Isäni Tapani ja äitini Leena eivät vielä olleet uskossa syntymäni aikoihin, mutta hätä minusta painoi heidät polvilleen hakemaan apua rukouksesta  ja rukoilevilta kristityiltä. Vanhempani olivat kuulleet lehtori Ulla-Christina Sjömanin esirukouspalvelusta, johon  he ottivat yhteyttä. Siitä hetkestä lähtien olemme uskoneet rukouksen kantavaan ja parantavaan voimaan. Perheemme tukena Pirkon muistan tavanneeni ensimmäistä kertaa neljävuotiaana. Istuin nukke sylissäni perheeni kanssa Lappeenrannan kirkossa, rukousillassa. Siitä illasta lähtien yhteydenpitoni Pirkkoon on lisääntynyt vuosi vuodelta. Kun opin kirjoittamaan, aloin lähettää Pirkolle kirjeitä. Niin teen yhä vieläkin – tosin sähköpostina. Erityisellä lämmöllä muistan sen, kun Pirkko vieraili luonani ja rukoili puVasta kymmenen vuotta sitten tutkimuksiin saatiin korkeataajuusmagneettilaite, jolla sai aivoista tarkan kuvan. Kaikkien kokeiden jälkeen neurologisen poliklinikan lääkäri töksäytti, että nyt on diagnoosi ja sinulla on MS! Hänen ilmeensä oli niin voitokas, että ikään kuin kaikki olisi hyvin, kun diagnoosi on löydetty. Ja samassa vain kysyi, että tiedänkö mikä on MS? Olin silloin nuori, vain 24-vuotias ja tavallisen elämän rakentaminen, opinnot, ammatti, perheen perustaminen - kaikki oli kesken ja myllerryksessä. Itkin ja ihmettelin järkyttyneenä. olestani Lastenklinikalla, jossa teini-iässäkin olin hoidossa. Kotona pidämme joka ilta hartauden, jonka viimeisenä ja tärkeimpänä asiana muistamme Pirkkoa ja hänen arvokasta työtään. Nyt nuorena aikuisena koen Pirkon ”sisarena Herrassa” – siis vierellä kulkijana. Vahvistamme toistemme uskoa, sillä paranemiseni ei ole tapahtunut kertarysäyksellä, vaan se etenee asteittain, pikku hiljaa. Jaksamme aina luottaa siihen, että Jumala parantaa minut kokonaan. Ylistysliikuntaa ja askartelua. Vaikka liikkumiseni ei ole vieläkään aivan sujuvaa, olen kuitenkin voinut laulaa jimg src=a tanssia koko ikäni Jumalaa ylistäen. Aloitin sen jo aivan pienenä King´s Kids-ryhmässä, sittemmin nuorten ylistystanssiryhmässä ja viimeksi Kuninkaan Tyttäret-ryhmässä. Olen löytänyt myös käsilleni mieluisaa tekemistä. Kansalaisopiston savikeramiikka- ja hopeasavikurssilla opettelen tekemään koriste-esineitä ja koruja. Iloitsen, kun saan nähdä kätteni töitä! Uskon, että Jumalakin iloitsee saadessaan muovata minusta sellaisen, millaiseksi Hän jo aikojen alussa minut suunnitteli. Vaikka minulla itselläni on hahmotushäiriöitä, Jumalalla ei niitä ole! Hän näki minut täydellisenä ihmeenä jo äitini kohdussa (Psalmi 139:13-14). Saan iloiten kasvaa sellaiseksi, kuin Jumalan silmissä jo olen.  Ristiä ja ylenpalttista iloa. Kaulassani on itse tekemäni risti. Se kertoo minulle kahdesta asiasta: Ensiksikin siitä, että Jeesus on ristillä sovittanut syntini ja saan olla hänen opetuslapsensa. Toiseksi se kertoo rististä, joka on minun itseni kannettavaksi annettu. Silläkin ristillä on oma tärkeä merkityksensä ja siunauksensa. Se on painanut minua ja perhettäni yhä lähemmäksi Jeesusta ja pitänyt meitä uskossa ja jatkuvassa rukouksessa. Eräs sananjulistaja rohkaisi meitä: ”Olette lähempänä Herraa kuin luulettekaan!” Joskus minusta itsestänikin tuntuu siltä, että voisin aivan fyysisesti kuulla Jumalan äänen. Jumalan tahdon toki saamme suoraan selville Hänen Sanastaankin: ”Sinä neuvot minulle elämän tien; ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti” (Psalmi 16:11).

 

Paula Tall: Jos persoonallisuus on rikkinäinen,  se on Pahan työtä 

 

Rukoilin pahat henget pois! Avioliittoni muuttui hyvin rikkinäiseksi vaikka olimme 25 vuotta yhdessä. Yritin aina uudestaan ja uudestaan, mutta tuntui, että aina se sama paha henki tuli ja rikkoi välimme. Usein näytti siltä, että mieheni suorastaan nautti siitä, kun sai sanottua minulle pahasti. Rukoilin aina silloin, että pahat henget lähtevät pois, eivätkä pääse lähelle. Se, mikä meitä vaurioittaa, se on pahan hengen työtä. Jos ihmisen persoonallisuus on hyvin rikkinäinen, se on Pahan työtä. Ja olen oppinut selvääkin selvemmin erottamaan, miten Paholainen vaikuttaa koko yhteiskunnassamme. 

 

Eeva Skinnari:  Luusta ja luuytimestä  löytyi syöpä!

 

 ”Äitini piti pyhäkoulua sekä kylän lapsille että yhdeksälle omalle lapselleen. Myös äitini äiti oli uskossa, joten tämä pitkä sukupolvien ketju jatkuu minun kauttani myös tyttäreeni, joka on uskossa Jeesukseen. Automaattisesti nämä asiat eivät kuitenkaan ole tulleet elämääni. Muistan, että rippikoulussa puolestani rukoiltiin ja kävin seurakuntanuorissa, mutta henkilökohtainen suhteeni Jeesukseen puuttui. Elämä vei sitten omia latujaan avioliittoon, lapsen saamiseen ja upouuteen omakotitaloon. Kaikki oli mielestäni aivan loistavasti, kunnes seurasi ikävä yllätys, jota emme osanneet odottaa”, Eeva Skinnari kertoo. Helpotusta ei löytynyt. ”Tuli vuosi 1980. Oikeaa kättäni alkoi särkeä. Syytä tai helpotusta ei löytynyt, vaikka tutkimuksia ja sairaalareissuja seurasi toinen toisensa perään. Kipu ja pakotus olivat joskus niin kovia, etspan style=teivät kaikkein vahvimmatkaan lääkkeet auttaneet. Joskus ainoa apu tuli talvisaikaan, kun painelin kättäni muovipussiin laitetulla lumella. Kerran kokosin yhteen turhia lääkkeitä, ja niitä kertyi pieni pöydällinen! Minua oli hoidettu monilla eri diagnooseilla. Ensin arveltiin, että sairastan luumätää. Tuberkuloosilääkityskin oli aloitettu. Kuvattu oli monta kertaa ja koepaloja otettu, mutta syytä vain ei löytynyt. Tuli jo vuosi 1982 kun lopulta Töölön sairaalassa viikon kestäneitten tutkimusten jälkeen keksittiin ottaa iso koepala käden luusta. Muutaman viikon kuluttua sain tiedon: luusta ja luuytimestä oli löytynyt syöpä! Ensimmäinen tunne oli sittenkin suuri helpotus. Vihdoinkin todellinen syy löytyi ja ollaan oikeilla jäljillä. Myös mieheni ja silloin 13-vuotias tyttäreni tajusivat, että olin vakavasti sairas. Ihmeen rauhallisesti he sen kuitenkin ottivat. Rukoustaistelu alkaa… En vielä itse osannut turvautua rukoukseen, mutta vanhempani pyysivät tuttuja ja tuntemattomia rukoilemaan puolestani. Serkkuni lähetti kirjeen eräälle lähetyssaarnaaja-pariskunnalle ulkomaille. Sieltä tuli rukousliina, joka tuli laskea sairaalle kädelleni ja rukoilla kirjeessä ollut rukous. Uskoon tultuani tapasin tämän pariskunnan. Oli ilo kohdata nyt iloisimmissa merkeissä! Minut siirrettiin Helsinkiin sädehoitoklinikalle. Rankat solumyrkky- ja sädehoidot kestivät toista vuotta, jonka jälkeen jatkui pitkä seuranta. Tässäkin olisi luullut jo olevan vaivaa ihan tarpeeksi, mutta vielä mitä! Tapaturmassa käteni katkesi. Syöpä ja sen hoidot olivat tuhonneet luun rakennetta, joten luutuminen ei lähtenyt edes käyntiin. Kantelin kättäni kipsilastassa melkein vuoden. Lääkärit eivät uskaltaneet operoida haurasta syöpäluuta ja lopulta minut passitettiin proteesipajalle, jossa rakennettiin ulkoinen tuki. Vuosikymmenet se on kättäni kantanut. Näinkin pärjää, kun ei liikoja vaadi. Onnellinen olen myös siitä, että elämä kantaa.  Savenvalajan käsissä muotoutumassa. Uskoon tultuani olen alkanut yhä paremmin ymmärtää, mitä tämä saviastiana oleminen tarkoittaa. Olin aiemmin luullut, että on tultava paremmaksi kelvatakseen Jumalalle. Eräässä hengellisessä kokouksessa Jumalan Pyhä Henki kosketti minua valtavalla rakkaudella ja ilolla. Ymmärsin, että kelpaan tällaisenaan Jumalalle Jeesuksen Kristuksen täytetyn työn perusteella: ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla, ja saavat vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa” (Room. 3.23,24). Kiitin Jeesusta pelastuksesta, terveydestä ja Kipeä käteni johdatti minut tarttumaan Jeesuksen käteen! siitä, ettei minun enää tarvinnut käydä hoidoissa. Samalla hetkellä koko käsivarressani tuntui kuin lämmin sähkövirta. Sitä seurasi ajanjakso, jolloin Pyhä Henki kosketti minua monin tavoin ja täytti koko olemukseni! Sain myös kielilläpuhumisen armolahjan (Apt. 10:45,46).  Käteni kivut hävisivät. Vuosien myötä Pirkonkin rukousillat tulivat tutuiksi. Marraskuussa 2011 olimme mieheni ja tyttäreni kanssa käyneet kääntämässä venettä rannassa. VammauSydäntänitunut käteni rasittui ja tunnin kuluttua tunsin viiltävää kipua ja arkuutta. En pystynyt pukeutumaan omin avuin ja tyttäreni aikoi viedä minut ensiapuun, mutta en suostunut. Halusin mennä samana iltana Sammonlahden kirkkoon Pirkon rukoiltavaksi. Siellä sainkin avun! Kipu alkoi hellittää välittömästi ja sen jälkeen minut vielä voideltiin öljyllä Raamatun ohjeen mukaan (Jaak. 5:14-15). Myöhemmin raamattupiirissä kerroin tapahtuneesta. Koin valtavan Pyhän Hengen läsnäolon. Vasta kotiin mentyäni huomasin, että jo jonkin aikaa lonkkaani vaivannut iskiaskipukin oli parantunut samalla, kun kerroin käteni paranemisesta. Iskiaskipu oli häipynyt kokonaan, eikä ole palannut koskaan takaisin. Se tuli todistetuksi saman viikon lopulla, kun istuin yhteensä lähes kymmenen tuntia sekä autossa että vanhan elokuvateatterin puisilla penkeillä katsomassa Leoveljeni palkittuja filmejä.

  

  Lisää parantuneiden todistuksia videoiden jälkeen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


 

Anja Hynynen: Tapahtui todellinen ihme: poistetun pernan tilalle kasvoi uusi!

Olin jo kuoleman portilla, mutta nyt saan uskoa Jumalan Ihmeisiin. Ja uskon Pyhän Hengen voimaan, koska aina rukousillan ja hengellisen kokouksen jälkeen olen niin virkistynyt! Minulta ei voi kukaan kiistää tämän ihmeen todellisuutta, eikä kukaan pysty horjuttamaan sitä uskoani, jonka parantumisen kautta sain. Kiitän Jumalaa parantumisesta ja siitä, että olen pysynyt kymmenen vuotta terveenä. Nivusestani löysin patin ja menin gynekologille. Hän totesi, että siinä on tyrä - tai jotakin muuta - ja lähetti minut/strongspan style= edelleen tutkimuksiin. Kirurgi otti näytteen, poisti kaksi imusolmuketta ja ilmoitti, että parin viikon kuluttua saan näytteestä tiedon postitse.” Uteliaana tutkin kirjettä ja kauhistuneena ymmärsin, että kysymyksessä on vakava sairaus. Lääkäri vahvisti epäilyni: Kysymyksessä on korkea-asteinen, aggressiivinen lymfooma, siis asteikolla 4-5 oleva Non-Hodginin lymfooma. Olin hyvin vakavasti sairas ja minkäänlaista toivoa tämä lääkäri ei antanut. Kun kävelin ulos lääkärin luota, olin kuin unessa. Oli niin sekava olo, että miltei kävelin auton alle. Koska minulla ei ole perhettä, en edes tiennyt kenelle voisin puhua? Ystävätärtäni en saanut kiinni ja äitini jo soitti ja kysyi tutkimuksista. En mitenkään voinut kertoa hänelle ja sanoin vain lyhyesti, että joitakin tutkimuksia varmuuden vuoksi vielä tehdään. Olin niin suuressa hädässä, koska tiesin, että sairaus on hyvin aggressiivinen. Tarvitsin jonkun, jolle purkaa sitä epätoivoa. Tukihenkilöksi löysin sairaanhoitajan, joka oli itse sairastanut rintasyövän. Olin niin epätoivoinen ja suuressa hädässä.Mikä kuoleman pimeys! Ensimmäinen hoitokerta teki vain kipeämmäksi ja hyvin sairaaksi. Olin kolme yötä sairaalassa, enkä koko aikana saanut edes unta. Tuskaisena katselin osaston muita syöpäpotilaita ja näin, miten eräskin heistä teki juuri kuolemaa. Kuoleman ajatukset olivat kaiken aikaa mielessäni, vaikka ennen sairastumista minulle kuolema ei ollut vielä tullut mitenkään omakohtaiseksi. Ei kukaan, eikä mikään herättänyt pienintäkään toivoa paremmasta... Sairaus oli uusinut. Se oli vuosi -92, kun ensimmäisen kerran sairaus löydettiin ja kaikkien hoitojen jälkeen vuonna -97 sairastuin uudelleen samaan lymfoomaan. Taas annettiin lääkehoidot ja sädehoidot, mutta tilanne ei korjaantunut. Vuoden 2001 alussa, kun olin kontrollikäynnillä, pernastani löydettiin kolme syöpäpesäkettä. En voinut taaskaan ymmärtää, että olin niin sairas. Kun radiologi halusi ottaa pernasta kudosnäytteen, alkoi hirvittävä sisäinen verenvuoto. Perna oli jo siinä tilassa, että minut vietiin heti leikkaussaliin ja poistettiin koko perna. Mutta Jumala teki käsittämättömän ihmeen: Kun seuraavalla kerralla menin tarkistuskäynnille, radiologi ihmetteli, että perna on poistettu, mutta täällähän näkyy uusi perna! Hän haki toisenkin lääkärin paikalle ja yhdessä he sitä ihmettelivät. Moneen kertaan se kuvattiin - ja aina olivat yhtä ihmeissään. Keskenään lääkärit puhuivat ja toisiltaan kyselivät, että onko tämä jokin lisäperna? Vai onko tämä ihme? Vai mikä tämä on? Nopea toipuminen! Heti tuon ihmeen jälkeen alkoi nopea toipuminen: Olin pian hyvässä kunnossa! Kun olin lenkillä, teki mieli oikein hypellä, vaikka samalla katsoin ympärilleni, etteivät muut näe pomppimistani... Ja lauloin ääneen Golgatan veressä voima on... Kiitin Jumalaa ja uskoin heti tähän Jumalan ihmeeseen. Eikä uskoni ole horjunut. Tiesin, miten paljon puolestani oli rukoiltu. Myös leikkausyönä, kun tuli se sisäinen verenvuoto, ystävätärkin heräsi rukoilemaan. Olinhan hengenvaarassa. Nyt saan kaikille kertoa tästä Jumalan ihmeestä. Kerron siitä myös muille syöpäpotilaille, koska haluan todistaa, että verisyöpäni kanssa minua ei jätetty vain lääkäreiden käsiin, ja että tämä jatkoaika ja kaikki nämä parantumisen vuodet ovat olleet suurta Jumalan ihmettä!


Aulinki Oilinki: ”Heikkoja ja rikkinäisiä tarvitaan.”


Ahdistuksestani ei ole enää merkkiäkään: Jumala on vapauttanut minut lopullisesti ja parantuneena olen rohkeampi omassa arkisessa ympäristössäni, jossa elän ja teen työtäni. Olen rohkeampi myös rukoilemaan sen ihmisen puolesta, joka on minua lähellä - ja joka sillä hetkellä on yhtä pulassa kuin minäkin olen ollut.. Sain kuulla, että Kairosmajalla järjestetään naistenpäivät ja lähdin mukaan seurakunnan bussilla. Matkan alussa sain pitää yhteisen aamuhartauden. Siitä matkasta tuli käänteentekevä uskolleni. Olin jo 70-luvulla tullut uskoon, mutta kun ensimmäisen kerran pääsin mukaan myös yhteiseen rukoukseen ja Pirkko oli minun puolestani rukoilemassa, siinä lattialla ymmärsin, että uskossani kaikki ei olekaan niin kuin olin kuvitellut. Jumala alkoi puhua Pirkon kautta ja sain kuulla, miten Jumala haluaisi minutkin minutkin parantaa. En päässyt siitä lattialta mihinkään... Itkin ja ihmettelin yhtä aikaa. Se oli niin käänteentekevä rukous, ja siitä alkoi sekä parantuminen että uusi Jumalan etsiminen. Nyt tiesin, että Jumalaan voi olla paljon läheisempi yhteys, kuin mitä minulla ikinä oli ollut. Ymmärsin, että siihen tarvitsen myös itseni puolesta rukousta ja missä se vain on mahdollista, olen halunnut myös todistaa, että rukous on muuttanut elämäni ja parantanut sisäisen tuskani. Rikkinäinen ihminen. Myönsin itselleni, että minun kohdallani kysymys on todella rikkinäisestä ihmisestä. Elämäni ei koskaan ole ollut yksiselitteistä ja olin kasvanut ympäristössä ja ilmapiirissä, jossa oli hyvin ankara Jumala-käsitys. Minulta ei lupaa kysytty, mutta minun piti täyttää se mitta. Vaikka koskaan en saanut hyväksyntää, minusta tuli vahvasti suorittaja- ihminen, koska sisimmässäni hain hyväksyntää - siis ollakseni hyvä ja tullakseni hyväksi niiden silmissä, joiden keskellä aikuiseksi kasvoin.Se pelon ilmapiiri jäi ja sitä samaa suorittamista jatkoin työelämässä ja seurakunnassa. Vasta aikuisena myönsin, että lapsuudestani on jäänyt traumoja, joita en halunnut muistaa ja joita yritin tietoisesti peittää. Itkua ja kiukkua. Omat ahdistukseni olivat pahimmillaan jo 80 -luvulla - siis ennen Kairosmajan naistenpäivää. Niihin aikoihin tarjolla olivat erilaiset transesdenttiset mietiskelyt ja jogat ja New Aget ja hakeakseni apua ahdistukseeni, minäkin menin niihin mukaan. Oli niin paha olo, että hain apua mistä tahansa. Aloin jo oirehtia fyysisesti ja sain rintakipua ja sydänkipuja, vaikka en tiennyt mistä niissäkään kivuissa oli kysymys. Ties/spanin, että en ole kunnossa ja minulla oli niin paha olo, että kymmenen vuoden av srcioliiton/p jälkeen erosin miehestäni. Se avioliittokin ahdisti syväfont-size: small;sti. Tämä oma elämäni muuttui pelkäksi itkuksi ja kiukuksi niin, että välillä oikein hakkasin seinään nyrkeilläni. Sisäinen muutos. Kairosmajan rukousillan jälkeen ymmärsin, että se apu ei tule jogan tai mietiskelyn kautta. Että sellainen ei ole oikein, eikä se ole Raamatun mukaista! Rukouksen jälkeen siellä Kairosmajan lattialla ymmärsin, että on olemassa elävä Jumala, joka minuakin voi ajatella. En odottanut, että tällaisena ihmisenä ∓ value=Jumala koskettaa minua niin henkilökohtaisesti. Se oli minun kohdallani ensimmäinen Jumalan rakkauden kosketus. Itkin siallowfullscreentä ja siitä jäi se jano. Se luottamus oli nyt sydämeeni laitettu ja tiesin, että Jumala vie työnsä ja suunnitelmansa eteenpäin. Heikkoja ja rikkinäisiä tarvitaan. Omalla kohdallani olen nähnyt, miten Jumala käyttää heikkoja ja rikkinäisiä ihmisiä. Olen saanut kutsun kertomaan, rukoilemaan, julistamaan ja tekemään työtä Hänelle! Siitä, mikä silloin ennen oli niin ahdisallowfullscreentavaa, siitä on tullut minulle voimavara. Koska Jeesus on tullut elämäni Herraksi, saan nähdä, miten Pyhä Henki hoitaa sillä paikalla, missä me olemme. Haluan toimia heti, kun Jumala minua tarvitsee ja kun tulee hätä tai tarve rukoilla omaisten tai lasten tai sairaiden puolesta. Rukoilemalla haluan tehdä oman osani ja luotan Jumalan apuun: Jos Jumala on minut parantanut, Hän voi parantaa kenet tahansa!


Fanni Venetvaara: Löysin ihanan tavan ylistää Herraa!


Eläytyminen on minun voimani laulamisessa. Joskus se onnistuu niin, että pystyn eläytymään todella syvästi - joskus taas onnistun vain hetken ja sitten se menee jo pois. Koska tiedän ja osaan laulutekniikat, aina silloin kun laulan oikein tunteella ja fiiliksellä, silloin tavoitan myös sen eläytymisen.. ”Laulaminen on ainut asia, mitä osaan ja mitä opin nopeasti. Musiikki on aina kuulunut myös hengellisyyteeni ja olen laulanut ylistysbändissä. Kuorossakin oli paljon ystäviä. Tällä hetkellä musiikkiopintoni ovat vielä kesken ja ensimmäisen tutkinnon saan valmiiksi vuoden vaihteessa. Olen käynyt laulutunneilla kohta neljä vuotta ja laulan klassista laulua. Haaveilen, että minusta tulisi oopperalaulaja, vaikka se onkin kaikista vaativin laululaji. Ääntä pitää hioa monta vuotta ja tehdä sen eteen paljon työtä. Oopperassa äänen on oltava sellainen, jota ei kenelläkään ole ilman suurta harjoitusta. Uusi elämäni. Elämä pysähtyi, kun heinäkuussa sairastuin veritulppaan. Veritulppa oli noussut jo lantion alueelle asti. Jos se olisi mennyt keuhkoihin, olisin kuollut minuutissa. Veritulpan aiheuttajana olivat perinnöllisyystekijät, koska mummollakin oli sama sairaus jo 23 vuoden iässä. Kun sairaus tuli, kivut jaloissa olivat niin kovat, etten pystynyt kävelemään. Kun pytty oli laitettu sairaalan sänkyni viereen, kivun takia en päässyt ylös sängystä, ellen yölläkin olisi rukoillut hiljaa itsekseni, kun muut huonetoverit nukkuivat. Ja kiitin Jumalaa, että senkin verran pystyin taas liikuttamaan itseäni. Kun kipu taas yritti tulla takaisin, rukoilin taas. Ja se kipu lähti. Olin viikon sairaalassa ja se sairastuminen todellakin aloitti elämässäni paljon uutta: Tietenkin arvostin elämää aivan uudella tavalla ja oikein raivosin kuolemalle: En halua kuolla! Ei tule kuuloonkaan! Olen tämän ikäinen, eikä minulla vielä ole edes miestä, eikä lapsia! Se oli todellista raivoa kuolemaa kohtaan. Halusin aloittaa uutta elämää ja sairauden jälkeen niin moni asia muuttui. Vasta sairastuminen lopullisesti poisti stressiäni sosiaalisissa tilanteissa. Uusi ylistys. Sairastumisen ja parantumisen jälkeen pitkästä aikaa halusin sydämestäni ylistää Jumalaa. Ylistäminen ei koskaan ole ollut mitään helppoa, mutta nyt se lähti sydämen syvyydestä. Ylistän ja kiitän Jumalan edessä, miten vain Hän voi saada vaikka kivetkin laulamaan! Ylistykseen en oikeastaan enää tarvitse edes mitään sanoja, vaan annan vaan niitä ääninäytteitä... Tämä on ollut aivan uusi oivallus ja uusi kipinä uskoanikin ajatellen. Tämä on se tapa, jolla nyt ylistän Herraa... Koko sydämestäni.


Pentti Partanen: "On siinä ollut pienelle pojalle liikaa"

”Vaimoni kuoleman jälkeen Jumala puhui minulle yöllä unessa: ”Mene Unelmatupaan!” Vaikka en koskaan ollut siellä käynyt, tiesin, että sellainen paikka on Ylöjärven seurakunnan kupeessa. Koska ääni tuli Jumalalta ja samalla tunsin valtavan Pyhän Hengen kosketuksen, lähdin heti seuraavana aamuna seurakuntaan ja ker /roin unestani. Sain pyynnön tulla mukaan työhön ja näin se alkoi. Huomennakin olen menossa lähetyspöytiä asentamaan ja munkkia myymään.” Isäni oli pitkän ajan sodassa ja siellä isä sairastui. Hänelle tuli vaikea sotatrauma ja alkoholin käyttö. Olin 13 vuoden ikäinen, ja muistan hyvin, miten pelotti isän aggressiivisuus - mutta samalla tuli isän menettämisen pelko. Kerran se tilanne kärjistyi niin pahaksi, että äitipuoleni pyysi minua, että mene Pentti hakemaan apua! Näytti niin pelottavalta, ettei kukaan vaan menetä henkeään. Pari ihmistä tuli, ja joku soitti poliisin. Voi tavaton, miten pelkäsin, kun isä vietiin. Aikanaan hän tuli hoidosta pois, mutta mieli ei ollut siellä parantunut. Nukuin tuvassa ja oli kauheaa kuunnella, kun vanhempien huoneesta kuului kovaa riitaa. Isäni tivasi, että kuka oli hänet hommannut sairaalaan? Lopulta äiti vastasi, että Pentti sinut sinne hommasi. Isä meni saman tien ulos ja tuli takaisin kirves kädessä. Seisoi hetken lattialla ja lähti ulos. Yhteinen pyhäkoulu. Näin, miten isäni alkoi vaikeroida: Jumala, Jumala auta minua! Ja siinä vaikeroinnissaan hän tuli uskoon. Isäni alkoi pitää meille lapsille pyhäkoulua ja monet, monet vuodet me yhdessä, naapureidenkin lasten kanssa kokoonnuimme pöydän ympärille, kun hän meitä opetti. Näin sain oman uskoni eväät isän pyhäkoulusta. Ja isästäni tuli hyvin arvostettu mies ja hän eli aina 80 vuoden ikään asti. Mutta heti, kun kuulin, että isäni on kuollut, ne pelottavat tapahtumat tulivat kuin vyörymällä päälleni. Olin menossa hakemaan kukkavihkoa hänen hautajaisiinsa, mutta en päässytkään liikkeelle. Kädet ja jalat olivat kuin sidottuna tai hitsattuna, enkä edes saanut kukkakaupan ovea auki. Menin seurakuntakeskukseen ja halusin puhua papin kanssa. ”Pappi on nyt kokouksessa”, minulle vastattiin. Mutta minulla on hätä ja haluan puhua papin kanssa! Silloin kirkkoherra itse tuli paikalle ja sain kertoa tuskani lapsuudesta asti. Hän kuunteli ja vastasi: ”On siinä ollut pienelle pojalle liian paljon!” Sieltä menin kukkakauppaan ja isäni haudalle, eikä enää ollut mitään vaikeuksia.Minun sairauteni. Olen aivan syntymästäni saakka sairastanut munuaisvikaa. Munuaisarvot olivat pikku hiljaa kohonneet ja lopulta kreatiini oli jo vähän vaille 1000. Olin niin kipeänä sairaalassa ja siellä pedillä ajattelin, että nyt joko elämä jatkuu - tai loppuu. Purskahdin itkuun ja hoitaja haki lääkärin, joka heti ohjasi minut dialyysihoitoon. Minulle tehtiin munuaissiirto vuonna -86 ja siinä koin valtavan Pyhän Hengen lämpöaallon. Kaikki kuoleman pelko otettiin pois ja myös kaikki kivut hävisivät. Silloin kiitin ja ylistin Jumalaa, kuten Psalmissa 103: ”Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään. Ylistä Herraa minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän antaa an /Fanni Venetvaara: Löysin ihanan tavan ylistää Herraa!teeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni...” Kahden vuoden välein olen ollut tutkimuksissa ja munuaisarvot ovat pysyneet hyvänä. Mutta uusi ongelma löytyi, kun tutkimuksissa selvisi, että sydänläppäni vuotaa. Olin Viestiveljet -kuoron mukana laulamassa vapunaattona Aleksanterin kirkossa ja kaikki tuntui olevan hyvin, mutta seuraavana aamuna oli kova kuume ja olin sekava, vaikken itse sitä huomannutkaan. Minut vietiin Keskussairaalaan ja taas tehtiin ne tutkimukset. Kuumeisena tunsin, miten valtava Pyhän Hengen voima ja väreily kulki lävitseni ja kuume oli poissa. Tutkimustulokset kertoivat, että sydän on täysin terve! Enää en sairasta läppävikaa! Tämänkin vaivan Jumala näin paransi. Vielä jäin kysymään Jumalalta, että miksi annat näin paljon hyvää? Miksi Jumala annat näin paljon lahjojasi? Ei Hän ole vastannut muutoin kuin antamalla aina vain lisää uusia ja mielenkiintoisia haasteita. Paavo Ruotsalaisen monologinkin olen esittänyt jo 30 kertaa!


Eeva-Liisa Savolainen: Viisi kuukautta puheääneni oli kokonaan poissa!


En alun alkaenkaan pelännyt, että vaivani tulevat vielä takaisin, sillä se muutos oli heti niin valtava: Minkä Jumala tekee, sen Jumala tekee täydellisesti! Kerran taas kun rupesin leipää syömään, kesken ruokailun aloin itkeä hillittömästi, että minäkin saan syödä aivan tavallista ruokaa. Se ei ole päivän selvää, vaan suurta armoa. En löydä siihen sanoja. Siitä armosta tulee se itkeminen!” ”En mitenkään osannut pelätä, kun sain määräyksen kilpirauhassyöpäni leikkaukseen. En edes huomannut koko sairautta, mutta syöpä oli löytynyt sattumalta jo kesällä työterveyslääkärin tutkimuksissa. Leikkaus tehtiin vasta marraskuussa.” Hän levittää siipensä yllesi... Olin jo sairaalan osastolla, kun tuttu pappi tuli sinne ja näki, miten istuin odottamassa. Kerroin hänelle, että odotan leikkausta ja sanoin tuon Psalmin jakeen. Hän sanoi heti, että sehän on Psalmista 91 ja hänkin rukoili puolestani. En todellakaan osannut ajatella mitään ongelmia, kun menin leikkaussaliin. Mutta leikkauksessa menetin kokonaan ääneni ja kirurgi, joka oli jo 15 vuotta tehnyt tällaisia leikkauksia sanoi vain, ettei osaa selittää, mistä äänen menetys johtuu. Hän ei ottanut sitä myöskään lääkärin virheeksi - sanoi vain, että tällaista voi sattua, koska leikkaukset eivät aina mene, niin kuin sitä toivoisi. En mitenkään voinut puhua - en edes kuiskata. Kaikki asiani jouduin hoitamaan /kirjoittamalla. Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua. Lääkärin ilmoituksen mukaan syöpäni oli saatu pois, mutta alkuun aloin saada kramppeja, koska lisäkilpirauhasetkin oli poistettu. Lääkkeeksi määrättiin Thyrox -lääkitys, koska sairauteeni ei ole olemassa sädehoitoja eikä solumyrkkyjä. Hoito oli minulle helppoa, mutta aluksi veriarvot menivät niin alas, että mieheni joutui viemään minut sairaalalle joka viikko. Puolisostani tuli niin suuri apu, koska en olisi ilman häntä selviytynyt. Ilman ääntä elämä oli niin hankalaa, että aloin tulla masentuneeksi. Jo kauppaan meno tai minkä asian hoitaminen tahansa oli ylivoimaisen vaikeaa. Sekin  itketti, etten voi laulaa edes kehtolaulua lapsenlapsillekaan. Eikä meille annettu pienintäkään toivoa tai tietoa, että palautuuko ääneni koskaan. Puhuminen on niin tärkeää kaikessa kanssakäymisessä. Monet arvioivat vaivojaan ja sanovat, että pahinta on jos näkö menee. Toiset taas valittavat, että pahinta on kuulon menettäminen. En tiedä minkä aistin menettäminen on vaikeinta, koska kaikkihan ne ovat tärkeitä! Rukousillassa joku sanoi, että jos Jumala palauttaisi ääneni, se olisi lääkäreillekin ihme. Pyysin kaikkia rukoilemaan ja nyt tulin rukousiltaan kiittämään. Pyysin, että saisin Jumalan kosketuksen - ja Jumala kosketti! Olen aina pyytämässä rukousta myös muiden puolesta ja kiittämässä kun apua on saatu. Vaikka ääneni oli poissa miltei viisi kuukautta, nyt pystyn taas puhumaan ja laulamaan. Miten suuri kiitollisuus tämä on Jumalalle! Kun ääni palautui, olen saanut palata takaisin työhöni ja saan olla vanhustenhoidossa. Aamulla saan lähteä työhön ja saan elää normaalia elämää! Miten suuri kiitollisuus Jumalalle!


Eija Vesanen: 30 vuoden tupakoinnin jälkeen tupakan himo lähti!

”Kävin sunnuntaisin pyhäkoulussa ja olin jo yksitoistavuotiaana uskossa. Mutta kun menin työelämään, siihen aikaan alkoi vasemmistolaisuus levitä ja Kajaani-yhtiöiden työntekijöiden joukossa olin lopulta ainoa uskovainen. Aloin hävetä uskoani ja luopua siitä.” Joskus nuorena rukoilin ja toivoin minäkin hyvää elämää ja omaa perhettä. Jo 17 vuotiaana muistan pyytäneeni, että Jeesus - minäkin haluaisin saada lapsia. Olin hyvin nuorena aloittanut kaveriporukassa juomisen ja olin hyvä saalis miehelle. Menin jo 19 vuoden iässä naimisiin ja kun aloin odottaa lasta, juominen loppui täysin. Sain ihanan lapsen. Aikuisenakin kiitän Jumalaa pojastani, josta on tullut niin kunnollinen. Vaikka huomasin pian, että avioliitossamme on ongelmaa, lapsen suhteen yritimme parhaamme. Se oli avioliitto, jossa jäin pelon koukkuun. Mieheni sitoi minua sillä pelolla, koska tiesi, ettei minulla ole mitään turvamiehiä. Koko avioliiton ajan hän piti muita naisia. Niiden pelkojen takia ajauduin hyvin syvälle ja jouduin sairaalahoitoon. Minulla oli jo silloin ihmisriippuvuutta ja alkoholiriippuvuutta ja tupakkariippuvuutta. Oli pakko päästä juomaan ja oli pakko polttaa tupakkaa. Toivoton tapaus. Sellainen elämäntapa vie ihmisen täysin rappiolle: Olin surkea, laihtunut ja aliravittu. Poltin tupakkaa aivan älyttömästi, eikä ruokaan jäänyt kuin kaksikymppiä viikossa. Nukuin yötä päivää, enkä enää edes päässyt liikkeelle. Kyynisenä ajattelin, että näinhän tässä elämässä pääsee helpolla... Mutta niin valtava tuska tuli rintaani, kun poikani huoltajuus tehtiin miehelleni, enkä saanut viiteen vuoteen edes tavata häntä. Viiteen vuoteen en nähnyt omaa poikaani. Kaikki oli niin hirveää ja minut haettiin pakkohoitoon. Siellä hoitopaikassakin olin täysin toivoton tapaus. Ja niin pelokas, etten yksin uskaltanut edes kanttiiniin mennä. Toivoton tulevaisuus. Olin lukkojen takana sairaalassa yli kolme vuotta ja ajattelin jo hiljaa mielessäni, että tässä on minun tulevaisuuteni. Tästä en enää millään nouse. Sairaalassa katkesi juominen, koska lääkkeiden kanssa oli ehdoton kielto juoda. Lääkäri antoi lääkettä myös tupakan lopettamiseen, mutta hän tunnusti, etteivät lääkkeet tupakan himoa poista. Tupakkaa kuluikin yli kolme askia päivässä. Mutta sairaalassa kerran kävi niin, että eräs hyvin huonokuntoinen potilas tuli istumaan viereeni ja kysyi, että uskonko Jumalaan? Sanoin: Uskon! Siitä jokin muutos alkoi. Sitten Eeva-Liisa tuli vielä sairaalavierailujen kautta tutuksi. Ajattelin, että tarvitsen tällaisia ihmisiä, jotka tulevat ja joihin saan luottaa. Tarvitsin ihmisen, joka ei juo ja jonka persoonallisuutta juominen ei muuta aivan toiseksi. Eeva-Liisa - jos kuka - on vahvistanut uskoani. Vuonna 2004 Eeva-Liisa kertoi minulle, että Kajaanin kirkossa on Pirkon rukousilta ja hän vei minut sinne penkkiin. Vaikka en uskaltanut mennä ihmisten eteen alttarille, Eeva-Liisa meni viemään rukouspyyntöni ja tuli takaisin mukanaan viesti, että minä paranen. Tunsin sen lämmön! Minulle tuli ihan ruumiillinen lämpö ja kysyin, että rukoileeko se Pirkko minunkin puolestani? Se oli ensimmäinen toivon pilkahdus ja sain varmuuden: Nyt päalways /äsen varmasti tupakastakin eroon! Eeva-Liisa haki mi Pentti Partanennut mukaansa myös Raamattupiiriin ja totaalinen muutos elämääni tuli uskon kautta. Ihmeitä alkoi tapahtua. Uskoni alkoi vahvistua vahvistumistaan. Pääsin ja lähdin kuntoutuskotiin ja kerrankin, kun Eeva-Liisa rukoili puhelimessa puolestani, koko huone tuli valkoista, kirkasta valoa täyteen. Perintörahoilla sain ostettua oman kodin ja turvallisen asunnon. Ihme on se, että siinä asunnossa sen 30 vuoden tupakoimisen jälkeen minun ei enää tarvitse polttaa. Eikä juoda. Vaikka yövaloa pidänkin päällä, minua ei enää pelota yhtään! Kun Eeva-Liisa sairasti, rukoilin paljon hänen puolestaan ja yritin olla rohkaiseva ja iloinen. Hän on minua niin suuresti auttanut, ja nyt yritin auttaa ja huolehtia hänestä. Ymmärrät, Pirkko, miten liikuttunut olin, kun syntymäpäivänäni Eeva-Liisa ja ystävät tulivat uuteen asuntooni onnittelemaan minua. He lauloivat minulle Herra kädelläsi, asua mä saan, se on turvallisin paikka päällä maan... Itkin ilosta, kun Eeva-Liisakin sai laulaa niin kauniisti. Eeva-Liisa johti sitä laulua...


Leena ja Jasmin Saari: Hevosen selästä putoaminen murskasi käden luut pieniksi sirpaleiksi - kuin hiekan puruksi

Toimiva käsi! Tällä hetkellä Jasminilla on toimiva käsi! Kukaan ei olisi mitään tällaista ennustetta voinut antaa. Jasmin pystyy itse pukemaan ja käyttämään kättään ja haavakin on aivan siisti Viimeinen kerta, kun olimme tarkistuksessa, Kirurgi oli hymyssä suin. Kerroin rukouksesta, johon hän tokaisi, että olettepa saaneet ”pätevän” Kirurgin! ”Koko perhe ajattelimme, että ratsastus voisi olla mukava harrastus tytöille. Aivan sattumalta tuttavan kanssa lähdimme tallille ja siellä tytöt saivat luvan kokeilla ratsastusta. Jasmin oli kuusivuotias, kun hän tämän harrastuksen aloitti.” Perheessämme on kaksi tyttöä, Jasmin ja Anu-Maria ja pidimme hyvänä, että kummallakin tytöllä on sama harrastus. Yhdessä he olivat ratsastusleirillä viikon ja kävivät samalla tallilla. Jo pienenä tytöt olivat kiinnostuneet eläimistä ja tästä harrastuksesta tuli myös meidän vanhempien harrastus, koska jompikumpi meistä oli aina tallilla tyttöjen mukana. Isä alkoi kuvata lasten ratsastusta, ja vaikka itselläni on allergiaa, silti yritin sinnitellä mukana. Putoaminen. Jouluesiintymistä varten Jasmin pyydettiin harjoittelemaan katrillia. Isä lähti häntä viemään, koska olin itse sairaana ja jokin sikainfl uenssa vaivasi. Nämä harjoituskerrat olivat hyvin tarpeellisia ja siinäkin mielessä tärkeitä, että niistä ei tarvinnut edes tuntimaksua maksaa. Ratsastus oli mennyt Jasminilta aivan hyvin, mutta jostain syystä takana oleva hevonen oli säikähtänyt ja vauhkoontunut. Jasminin Hugo-hevonen oli siinä rytäkässä noussut takajaloille  class=en pystyyn ja Jasmin putosi kuperkeikkaa hevosen yli. Pudotessaan hevosen selästä hän vaistonvaraisesti otti kädellään tukea maneesista ja koko hänen painonsa tuliparam name= v value=asemman käden päälle. Käteen tuli valtava kipu ja hänet vietiin heti sairaalaan Vaasaan. Siellä hän pääsi seuraavana aamuna leikkaukseen. Kirurgi kertoi vammasta ja sanoi, että luu oli rikkoutunut aivan pieniksi sirpaleiksi ja murskaantunut kuin hiekan puruksi. Kuusi päivää isäkin sai olla mukana hoitamassa ja Jasminille annettiin kaiken aikaa kovia lääkkeitä. Kipukynnys hänellä oli onneksi niin korkea, että hän kesti rohkeasti kovankin kivun. Tammikuussa tehtiin toinen leikkaus ja kysyimme lääkärin ennustetta, mutta mitään arviota käden toimivuudesta hän ei antanut. Rukous parantaa. Siitä on lähelle kymmenen vuotta, kun Pirkko tuli pitämään rukousiltaa Pietarsaaren kirkkoon. Työkaverini kertoi siitä ja pyysi mukaan. Ja lähdinkin. Koin sen illan niin hyvänä, että rohkeasti menin itse myös alttarille rukousta pyytämään. Siitä se lähti.Tietenkin lähdimme Jasminin asiaa viemään myös rukousiltaan. Meille oli tärkeä se tieto, että joku muukin rukoilee parantumisen puolesta ja aina olin myös puhelimen äärellä soittamassa Pirkon ohjelmaan. ”Uskotko tosissasi, että Jasmin paranee?” joku epäilijä kysyi ja vastasin, että kyllä varmasti uskon! Minäpä uskon!


Kerttu Ylitalo: Syöpä oli pahasti levinnyt, mutta sain jatkoaikaa!


Kun munuaissyöpäni leikattiin, kaikkea ei saatukaan pois, eikä lääkäri antanut enää mitään toivoa pparanemisesta. ”Ette elä kauan”, oli lääkärin vastaus leikkauksen jälkeen. Opettajan työssä sain olla kolmekymmentä vuotta aina eläkeikään asti. Huomasin, että terveyteni ei enää ole kunnossa, koskspan style=a aloin kovasti laihtua ja alkoivat kummalliset vuodot. Vaikka mitään kipuja en tuntenut, tiesin, että jotain ongelmaa nyt on, koska painoni oli jo kymmenen kiloa pudonnut. Terveyskeskuksessa eivät tienneet sairauden syytä ja menin yksityislääkäriin. Kuukauden kuluttua tuli leikkaus, jossa poistettiin munuainen. Se leikkaus oli hyvin vaikea, koska syöpäni oli päässyt niin pahaksi: Kasvain oli jo kananmunan kokoinen ja vatsassa oli etäispesäkkeitä. Puolet paksusta suolesta leikattiin pois ja osa ohutsuolta. Lääkäri kertoi suoraan leikkauksen tuloksen ja oman näkemyksensä: ”Syöpä on pahasti levinnyt, eikä kaikkea saatu pois. Ette elä kauan...” Kysyin lääkäriltä, kuinka kauan saan vielä elää? Mutta siihen en saanut vastausta. Tapasin monia lääkäreitä, jotka tutkivat papereitani ja kaikki tulivat aina samaan lopputulokseen: ”Syöpä on päässyt pahaksi. Ette elä kauan...” En voinut salata tällaista tietoa, en perheeltäni, enkä läheisiltäni. Silloin päätimme, että lähdemme yhdessä mieheni kanssa rukousiltoja kiertämään. Hän aina ajoi minut autolla perille ja pyysin rukousta puolestani. Oma uskoni on ollut niin heikkoa, mutta menimme aina sinne, missä tiesimme rukousillan olevan. Kävimme Oulun tuomiokirkossa ja liikuimme rukousiltojen perässä aina eteläistä Pohjanmaata myöten - joskus Kauhavalla ja Kauhajoella asti olimme yhdessä liikkeellä. Lähdimme sitä rukousta ja parantumista varten. Se ensimmäinen leikkaus tehtiin jo vuonna -92. Siitä pitäen olen kerran vuodessa käynyt terveyskeskuksessa ja verikokeet on aina otettu. Ja yllättäen ne arvot ovat olleet hyvät! Tarkistuskäynnillä joka kerta lääkäri on vielä tunnustellut vatsasta, eikä mitään ole enää löytynyt. Näin olen saanut jatkoaikaa! Jo se ensimmäinen leikkaus oli niin vaikea, että olisin jo siihenkin voinut menehtyä. - Olen todellakin saanut jatkoaikaa!


Tuulikki Varjo: Sydämeni oli täysin tuhoutunut!


”Keväinen toukokuun pyhäaamu koitti tavalliseen tapaan, vaikka heti aamusta tuli mieleen, että tänään on suuri juhlapäivä. Oli läheisen ystäväni Soile Palmun virkaanasettaminen Pyhärannan kirkkoherran virkaan. Mutta yhtäkkiä rinnastani viilsi ikävällä tavalla. Se oli kuin jokin varoitus, vaikka kipu hellittikin ja pääsin kirkkoon.” Ambulanssi ja Mediheli paikalle! Kaikki sujui siedettävästi siihen asti, kunnes piispa kutsui Soilen alttarille. Ajattelin ystävääni, ja jo harmittelin, jos hänen juhlansa menee jotenkin pilalle. Mutta kipu yltyi ja yltyi - ja miten noloa, kun mieheni kanssa meidän piti lähteä kesken pois. Parkkipaikalle saavuttuamme ei kummallakaan ollut edes kännykkää mukana. Onneksi hautausmaalla oli ihminen, jolta mieheni Jokke sai soitettua apua. En siinäkään vaiheessa vielä ymmärtänyt, että minulla oli meneillään infarkti. Ambulanssi ja Mediheli saapuivat miltei samaan aikaan ja Medihelin erikoislääkäri antoi esilääkettä ja minut nostettiin ambulanssiin. Pysyin koko ajan tajuissani ja välittömästi sairaalassa käynnistyi pallolaajennus. Tuhoutunut sydän. Sydämeni oli infarktissa suurelta osin tuhoutunut ja enää 35 prosenttia sydämestä oli toimintakykyistä. En sillä hetkellä kysellyt kuolenko vai paranenko, koska kolme vuorokautta olin todella kriittisellä rajalla. Sydänoireiden päälle tuli vielä keuhkokuume ja vaikka pyysin aina vain lisää lääkettä, lääkäri ehdottomasti kieltäytyi lisäämästä lääkeannosta. Hän tiesi, ettei sydämeni sitä kestäisi. Raskainta nämä päivät olivat miehelleni ja kahdelle pojalleni, koska he kaikki tiesivät, miten kriittinen tilanne oli. Mieheni kertoi, että kun hänellä oli kaikkein vaikeinta, hänen silmiensä eteen tuli kirkas valo ja sisäinen varmuus, että minä paranen. Rukousvastaus. Kun itse jaksoin vähänkin rukoilla, pyysin Jeesusta parantamaan minut niin paljon - tai niin vähän kuin se Hänen suunnitelmiinsa kuului. Sanoin Hänelle, että jos nyt otat minut pois, kyllä tulen, mutta - kuulepas Jeesus - kun olisi vielä niin paljon tehtävää... Eikä kulunut aikaakaan, kun kuulin sisäisen äänen, joka sanoi: ”Minä parannan sinut. Pian.” Näihin ilmoituksiin koko perheenä saimme luottaa.Nyt jälkeen päin voin vain aavistaa, kuinka moni rukoili parantumistani ja mieheni toi jo sairaalaankin monet terveiset ystäviltä ja niiltä ihmisiltä,hr title= jotka rukoilivat puolestani. Jumalan kädessä. Olen aina ollut hyvin lapsenuskoinen, eikä lapsenuskoisella ole epäilyksiä. Kaikissa ongelmissa, kun on vahva usko Jumalaan ja Jeesukseen - saa sen avun: ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky, eikä rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi” (Jes 54:10)


Siiri Tuomi-Turtiainen: "Nyt lopetan pyörimiseni itseni ympärillä!"


On ihana rukoilla lastensa ja lastenlastensa puolesta, niin kuin omat vanhempani minun puolestani. Usko, että rukousten lapset eivät joudu hukkaan, kulkee vahvana suvussamme. Tänä kesänä sairastuin sydämen rytmihäiriöön. Lääkärien mielestä sydämen eteisvärinä ei sinällään ole vaarallinen, mutta sitä ei saa pitää vuorokausikaupalla. Se täytyy lääkkeillä, tai tahdistimella saada normaaliin lyöntitiheyteen. Sairastuessaan ihminen ryhtyy etsimään syitä sairauteensa. Mikä elämässäni on vialla? Mitä olen tehnyt väärin? Sairaskertomus. Sairastuessa on kiusaus jäädä huomion kohteeksi ja aina uudelleen ja uudelleen kertoa tuntemuksiaan jokaiselle mahdolliselle ystävälliselle kuulijalle. Sairauttaan on myös helppo käyttää vallan välineenä ja dominoida sillä perheensä jäseniä. Olen tiedostanut nämä vaarat omalla kohdallani ja sanonut itselleni: ”Siiri, stop tykkänään. Nyt lopetan pyörimiseni itseni ympärillä!” Kun näitä mietin, parahiksi Pirkko soitti juuri silloin, eikä yrittänytkään paapoa minun rytmivaivaani. Se tuntui virkistävälle. ”Taistellaan ja mennään eteenpäin”, Pirkko sanoi ja jatkoi: ”Tällaista tämä elämä vain on, mutta eteenpäin mennään!” Siitä paikasta ryhdyin tönimään itsesääliäni kauemmaksi. Valittelun sijaan haluankin olla Jeesuksen jalkain juuressa ruokittavana sillä tärkeimmällä - sillä Jumalan valtakunnalla!

color: #ffffff; background-color: #282425;/p

Tuulikki Varjo

color: #ffffff; background-color: #282425;

span style=

style4

img src=

0Tuulikki Varjo: Sydämeni oli täysin tuhoutunut!

Tuulikki Varjo

0

span class=